perjantai 10. tammikuuta 2014

Tammikuu 2014 -Never forget!


Mother Nature, you are so drunk!
Hawaijilla rämpytetään ukulelea sormet kohmeessa, Niagara Fall´s on jäässä ja Perä-Kurjalassa on leuto, sumuinen ja sateinen ilma. Lunta vähän koristeeksi. Suomi varmaan pelaa futiksen mm-finaalissa.

Torstaina tuli tarve jättää tuvan koiranpierunhajuinen interiööri ja siirtyä pihalle, hengittämään hapekasta ja puhdasta ilmaa. Otin kameran mukaan tarkoituksena ikuistaa tämä neljän vuodenajan sinfonian riitasointu nimeltä Tammikuu 2014.

Kuvausta haittaa pahuksen paljon nykyisin se (uusi tekosyy jonka varjolla voi edelleen surutta julkaista samanlaisia räpsyjä), että vasen käteni on tätä nykyä surkea romu. Kylmänarka ja muutenkin hankala.
Lapanen vasemmassa kädessä on kohtuullisen haastavaa räplätä säätöjä, kun jo pelkän kameran pitoasennon hakeminen on opeteltava uudelleen. Jokainen järkkärimurikkaa käsissään käännellyt tietää, että siitä on pidettävä kiinni kaksin käsin, tuettava kätensä omaan kehoon ja säätönamiskoita riittää molempien käsien sormille.

Noh, mulla sentään on kaikki kymmenen nakkia paketissa eli kaikki sormet mukana vaikka kaksi onkin talviunilla.

Pikkuisen on eteläpellolla outo tunnelma, yleensä tuolla on tähän aikaan vuodesta kymmeniä senttejä lunta, hiihtolatuja ja ratsastuspolkuja. Nyt tarjolla on laaja näyttely myyrien talviliikkeistä, kekoja, tunneleita ja muita muodostelmia.


Ryytimaalla näyttää rauhalliselta. Talvivalkosipulit ovat ihmeen suorissa riveissä, hennon lumihunnun alla. Vaikka miten tiirasin, uuden kasvun piippoja ei vielä sojottanut näkösälle saakka. Hyvä niin. Toistaiseksi näyttää myös siltä, että valkosipuli todella toimii myyrämuurina. Yhtään kekoa ei (eiliseen mennessä) ole noussut valkosipulirivien lähelle. Vatturivistön luona sen sijaan kekoja on ja maa notkuu jalkojen alla.

Mikäpäs ne perhanan läppäkäpälät lopullisesti karkoittaisi. Olen jo alistunut siihen, että tulppaaneja on turha multiin taputella, parempiin suihin katoavat kumminkin.

Teki mieleni kävellä syvemmälle metsään. Jätin lähtemättä kun pikkuisen huippaa. Eilen vähän. Tänään enemmän. Tuntuu koko ajan, että pää tulee aina askeleen jäljessä. Taidan olla niin vahvasti lääkitty, että tämä kuuluu taudin kuvaan. Eilen onneksi nappasin viimeiset antibiootit ja särkylääkkeitäkin tarvitaan päivä päivältä vähemmän.

Niin siitä metsästä, oli ihan viisasta olla lähtemättä. Äitikulta vahtaa kulkemisiani niin tarkasti, että olisi kohta hiippaillut perään. Eilen minun oli pakkorako ajaa koulukuljetus ja tuo uskollinen Seniorikansalainen vahtasi silmä kovana lähdöstä paluuseen. Varmaan seisoi samoilla jalansijoillaankin.

Olihan se aika hiottavaa ajaa aamulla ekaa kertaa pitkästä aikaa. Pimeää oli. Satoi ja oli loskaa. Hissuksiin köröttelin ja koetin nähdä seuraavankin mutkan taakse. Onneksi koulu on ohjeistanut valaisemaan pimeässä kävelevät lapset ja heijastinliivit ovat todella yleisiä.


Hassuja yksityiskohtiakin löysin kuvauskävelylläni. Tuo yläkuvan liljanjämä on kuin hulluksi tullut lentokentän käsiohjauksesta huolehtiva puikko-ukko. Sohii ja huitoo joka suuntaan niin, että sekoaa itsekin omaan näppäryyteensä. Ei ihme, ettei talvi osannut tulla kun tuommoinen hullu on vastaanottamassa.

Alakuvan kaikkensa antanut auringonkukka on melko traaginen hahmo.
Melkein masennuin sitä katsellessani.

Päättelin eläinosaston tarjoavan hauskempaa katseltavaa joten suunnistin isojen eläinten osastolle.

Hevoset tuijottavat minua nykyisin kuin vierasta. Kävin kertomassa niille, että minulla oli suolisolmu ja ähky. Eivät ne onneksi tiedä mitä se tarkoittaa, toivottavasti eivät opi tietämäänkään.

Tarhanmäki vuosimallia 2014:


Voi Ponia, tuo bambisilmäinen Suruton ja Huoleton, niin paljon pelkkä olemassa olonsa tuo mielihyvää. Kiepsahti toiveikkaana ympäri ja tarjosi oitis ahteriaan, rapsutusta kaivaten. Karvanlähtö taitaa olla aluillaan, niin pontevasti poni twerkkasi tarhan pylväitä vasten, villahousut hiertävät jo.

Töttis on mitä on. Jotenkin se oli onnistunut venkuloimaan päitsetkin osittain nurinpäin päähänsä. Tai sitten Poni oli asialla, taas. Huomasin tuossa eräästä hevoslehdestä jotta tamman sukulaispoika, komea orhimies kantaa samanlaista karvankirjautta mukanaan. Ja asuu näillä selkosilla. Pitäisi joskus hankkiutua juttusille omistajan kanssa ja nähdä orhikomistus livenä. Nätiltä näyttää ainakin näyttelykuvassa.

Saapa nähdä miten tämän talven hankilaukkojen käy. Tamman maha viistää kohta maata ja hengetön peräpää roikkuu sekin kohta vuohisissa. Poni spurttailee aktiivisesti ja sporttaileekin välillä. Naapurista tuli viestiä, että kaipuu vauvalomalta satulaan on kova. Lupasin oitis kaksi ratsua käyttöön.

Näin tämä talvikatsaus. Unohtumaton tammikuu, tosin vasta alkupuoliskollaan joten paljonhan tässä vielä ehtii tapahtua. Luntakin ehtii sataa vielä vaikka miten.

Otin kuitenkin ensimmäisen askeleen kohti kesän takuuvarmaa aurinkokuuria, varasin hevosille laidunpaikat kesäkuun alkupuolelta lähtien. Nyt sitten kytistämään edullisia Hispaanian lentoja.
Niitä väijyessä vieteään tätä talvea semmoisena kun se nyt tänä vuonna meinaa tulla ja olla.

Mä meen nyt. Mukavaa perjantain jatkoa, missä lienetkin. Pidä tassut lämpiminä.



PeeÄäs: Peetu sai villapaidan. Tämä on ns. treffineule jolla varmasti hurmataan koiraneidit ja vähän vanhemmatkin rouvakoirat joiden kanssa Peeturyökäle pääsee peuhaamaan kunhan kevät tästä etenee.
Äitikulta värkkäsi. En tiennytkään hänen osaavan manata niin pitkään ja hartaasti kuin mitä tuota neuloessaan teki. Vaan komia tuli. Istuu kuin hansikas.


keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Raskaasti rullaa


Valvoin viime yön. Nukuin aamulla kahdeksasta kymmeneen, sitten toisen pätkän puolesta päivästä kahteen. Ei sovi lääkekuuri tälle pääkopalle, parantaa toisaalla, hajottaa toisaalla. Onneksi tätä douppausta ei enää montaa päivää kestä ja särkylääkettä vähennän sitä mukaa kun totean pärjääväni edellisellä annoksella.

Ravasin viime yönä kerroksesta toiseen, ikkunasta toiseen ja olin liian levoton nukkuakseni. Ulkona oli sumuista ja sateista. Kävin takaovella hengittelemässä raikasta yöilmaa ja totesin nykyisen tammikuun säätilan olevan Perä-Kurjalan ihmiselle vieras, luonnoton. Ei pauku kuusen kyljet pakkasen kourissa, ei narise hanki rusakon alla. Pelkkää märkää lätinää.

Sehän tässä tietysti on hyvä puoli, ettei talvikengistä pohjat kulu eivätkä toppatakista hihansuut. Pipokin pölyttyy ihan rauhassa. Hevosille voisi kohta hommata jotain levänestoainetta ja toivoa, etteivät ne muunnu sateessa lilluessaan merihevosiksi.

Iloa elämään tuo se, että olen kuitenkin kotona ja parantuminen ei ole ottanut takapakkia. Yksi valvottu yö ei tunnu oikeastaan missään, sillä uskon ensi yön kuittaavan univelat. Eikä niitä joutilaalle kerry, nytkin lojun ihan kaikessa rauhassa tuvan sohvalla.

Kun on aikaa ajatella, päässä pyörii kaikenlaista. Niinkuin nyt tämä edellisissä postauksissa rääpäisty aihe hyvinvointiyhteiskunnasta.

Minunkin on ollut luvattoman helppo ummistaa silmäni kaikkein räikeimmiltä epäkohdilta, sillä en ole joutunut juurikaan taistelemaan oikeuksieni puolesta. Kaikki on tullut mitä on tarvittu, muodossa tai toisessa. Ja mitä ei ole yhteiskunta tarjonnut, se on hankittu yksityisiltä palveluntuottajilta.

Siellä ensiavun nurkassa pötkötellessä sitä pääsi näkemään myös asioiden toista puolta, ei niin kaunista, ei niin helppoa, elämää kaikissa sävyissään, etenkin niissä tummemmissa.

Minulle se oli visiitti, palasin takaisin turvalliseen arkeeni omieni pariin.
Maksan veroni taas vähän aikaa nurkumatta. Mutta totisesti toivon, että verovarojen käytöstä pystyttäisiin lohkaisemaan edes pikkuisen pulskempi siivu sinne missä sitä oikeasti tarvitaan, hyvinvointiyhteiskunnan huojuvien vankkureiden perusteisiin.

Noin äkkiä ajatellen, taustoja sen kummemmin pohtimatta, minun leikkauslistallani olisi muunmuassa näitä kohteita:

Puolueet
Tulkoot toimeen omillaan. Miksi niiden toimintaa pitää vapaassa valtiossa tukea verovaroin? Niilläkin tukimiljoonilla saisi palkattua jokusen opettajan, hoitajan tai yöpäivystäjän.

Hallinto-organisaatioameebat
Tuhannen monta miljoonaa irtoeuroa lilluu päällekkäisissä hallintorakenteissa kaikissa maamme verovaroin rahoitetuissa kunnissa, kaupungeissa, virastoissa, laitoksissa. Sinne höylää ja leikkuria hemmetin äkkiä.

Tietorakennelmat
Oikeasti, miksi pitää olla loputon suo tietoverkkoja jotka kulkevat limittäin, ristiin, rastiin ja päällekkäin, kuormittavat toisiaan mutta eivät vahingossakaan keskustele keskenään, vaihda tai toimita tietoja useampaan suuntaan? Siksi kai, että rakenteiden purkamisen ja yksinkertaistamisen tielle ei kukaan uskalla lähteä.  Mikä suunnaton rahasampo tuo moniportainen mutta keskenään mykkä tietorakennelmaverkosto onkaan monikansallisille yhtiöille. Niinpä.

EU:n rahankäyttö
Tarvinneeko perustella? Kansalaisjärki vaatii kunnostamaan kotimaan perusrakenteet ensin säädylliseen kuntoon ja auttamaan sitten muiden maiden hallintorakenteita.

Joo. Huokaus.

Lista olisi vielä yksityiskohtaisempi jos minulla riittäisi rahkeita pohtia asioita isommin.
Harmikseni veroeurot valuvat ihan hassulla jakaumalla ja varsin vinoutuneesti. Lähtökohdat valtion budjetissa ovat jossain ihan muualla kuin oman maan omien kansalaisten asioissa.

Tälleensä tänään, täältä sohvanpohjasta. Synkkiä aikoja eikä lumikaan sada lumena vaan valkeana vetenä.

Onneksi nuoret jääkiekkoilijat osaavat lyödä hokia niin, että länsinaapurissa purraan terapiaistunnoissa lesekeksejä koko joukkueen voimin!







tiistai 7. tammikuuta 2014

Katsaus lähihistoriaan: Suolet solmussa ja putket karstassa

Edellinen osa: Katsaus lähihistoriaan: Oodi Parantajille

Kotihoidossa: Vadelma-mysli-jugurttipirtelö

Ikisuosikkini Putous -sarjan hahmoista on se teräsmummeli Hieno Ahlgreen joka vannotti: Varjele minua laitoshoidolta ja ummetukselta.

Ei mitään lisättävää.
Paitsi että laitoshoito oli kohdaltani tälläkertaa lyhyt ja tehokas. Sunnuntaipäivän lekottelin kirurgisen vuodeosastolla ja kun aamukierto n. kl 17.30 osui kohdallemme sain kotiinpääsyluvan. Laput käteen, pilleripussit toiseen ja totisen komennuksen palata takaisin jos seuraavia….. en toista… oireita ilmenee.

Iso-J tuli ja toi reinot joilla hiihtelin laina-autoon. On se semmoinen pirun sukkula, että maavaraa ei ole kyllä kolmea senttiä mutta toimiva mimmikippi on. Melkein vaaka-asentoon pääsin etupenkillä.

Kotona komentokeskus pystyyn sohvalle ja Armo pötkölleen. Ei paljoa naurattanut, tikit kiristivät ja muutenkin olo oli kohtuullisen hutera. Mutta olin kotona. Se on paljon se, näinä tautisina aikoina.

Sunnuntaista ei mitään lisäkerrottavaa, suihkuun pääsin ja se oli päivän toinen hohtohetki.
Maanantaikin taisi olla joku pyhäpäivä, Loppiainen. Oi soisin tämän koettelemuksen jo loppuvan! 

Katselin ikkunasta tihkusateisen harmaata maisemaa ja vihreää nurmikkoa. Kukko Savolainen vei rouvansa päiväkävelylle ja kovasti rouvilla riitti pulinaa. Myyränkoloja! Pot-hyväihmekuitennii-kot! Marsunpaskaa!  Vot-kato-siePot! Talipallonjämät! Potpotipot!

Iso-J piipahti apteekissa ja jysäytti kassillisen pillereitä tuvan pöydälle. Nyt se sitten alkoi, totisen tipaton tammikuu. Toinen antibiooteista on sitä sorttia joka tekee antabusvaikutuksen yhdessä alkoholin kanssa joten nyt ei terästetä teetä edes munkkitipoilla. Ei minulla omakohtaisia kokemuksia antabushoidoista ole, mutta olen toki tietoisuuttani lisännyt ja aiheesta lukenut. Ei huvita kokeilla miltä se reaktio oikeasti tuntuu. Olen oksentanut viime aikoina ihan riittävästi.

Suolistosta puheen ollen. Koko sunnuntain ja maanantain ja vielä tänäänkin kovasti kuritettu suolistoni yritti järjestäytyä jonkinlaiseen toimintavalmiuteen. Laparoskopialeikkauksessa ihmiseen käsittääkseni (anteeksi jos oikaisen) pumpataan hiilidioksidia (-monoksidia, ei kai?) jotta tähystäjä näkee paremmin sisuskalujen siimekseen ja löytää ns. miinat. No se kaasuhan toki poistuu/poistetaan leikkauksen lopuksi ja pärinä lienee melkoinen näinkin pienen ihmisen kyseessä ollessa. Mutta osa siitä jää sisään ja poistuu jahka löytää reitin ulos. Ja jokahemmetinikinen kylkiluu, solisluut ja muut pienemmät puikot minussa ovat olleet venymiskykynsä äärirajoilla kun minua on pullistettu leikkauskaasuilla. 

Hartiasärky, arpisärky, suolisärky. Onneksi se umpisuolen tihulainen ei enää tee kiusaa ja nämäkin säryt lähtevät aikanaan.

Nälkä ei ole ollut mutta puoliväkisin olen tunkenut alas pirtelöä ja lisää pirtelöä ja kahvia ja näkkäriä ja tomaatteja ja muutakin sopivaa elintarviketta, pienissä määrin ja harvakseltaan.

Tänään suolenmutkat taisivat sitten lopuilleen oieta ja löytää arkisäädöt kun tuli totinen vessa-asia. Asiaankuuluvalla hartaudella toimituksen jälkeen ihmisen elimistön venymiskykyä kiittelin. Se toimii, sittenkin. Tästä se alkaa, parantuminen!

Ihan yhtä hyvin ei toimi Pösöttimemme putkisto. Se on kuulkaa niin tuhannen karstassa, että uusiksi menee putki jos toinenkin. Ja koko hemmetin polttoaineensyöttöjärjestelmä menee jos ei uusiksi niin pyykkiin ainakin. Huollosta soittivat tänään ja kysyivät, mitä hel-vettiä Iso-J on tankkiin yrittänyt survoa? Mitennniin, diisselikiisseliä käteisellä kylän huoltikselta. Onneksi käteistä ei ollut enemmän eikä se niillä tolppahinnoilla riittänyt paljoon. Silti syntyi iso ja sotkuinen vahinko. Tankissa oli kuulema lillunut jotain harmaata sakkaa, mitälie huoltoaseman säiliön pesuliemiä ja muita karstoja.

Tästä oli sitten kehkeytynyt sananvaihto, hyvässä hengessä ja miesten kesken. Iso-J kysäisi, ettei vaan joku ko. kulkupelin muihin takuunalaisiin ongelmiin jurppiintunut huoltoheppu käynyt perjantain 'huollon' päätteeksi kusaissut täyskepillistä tankkiin. No ei ollut huoltoheppu kusaissut ja ne muut ongelmat ovat maahantuojan murheita, se asia koskee nimittäin kohtuullisen isoa määrää autoja jos vian olemassaolo myönnetään. Maahantuoja ei toistaiseksi myönnä mitään, vaan taputtelee tämän meidän automme osalta asiakkaan hiljaiseksi. Siitä ei enempää, asia on kesken monessakin portaassa.

Jeps. Suolisto tuli remontoitua ja turhat osat poistettua. Pösön putkisto tulee kuntoon aikanaan ja ehkä tämä tilanne tästä vähitellen normalisoituu.

Lähiseudun lukijoita kehoitan valppauteen, samalta huoltikselta, samasta tankista on samana päivänä tankattu muitakin autoja. Joten vikaavikaavikaa on liikkeellä. Tai eivät ne enää liiku, sammuivat jo.

Ymmärrätänette nyt, että kun minä en toivo maailmanrauhaa, lottovoittoa (kelpaisi se kyllä) tai yllätysvauvoja vaan tasaista ja turvallista arkea, niin se tarkoittaa juurikin sitä!  Tasaista, ennustettavaa, vähän tylsää mutta omalla tavallaan nättiä arkea ilman turhia sivupomppuja tai muita hyppyreitä. 

Otsa kurtussa kynnämme näinä alkaneina härkäviikkoina kukin omaa polkuamme ja toivomme, ettei pahasti satu jos kaatuu.

---

Katsaus lähihistoriaan päättyy nyt tältä erää tähän. Appendixit poistettu ja askel kepenee, kunhan kunto kohenee. Sairausloma, tuo yrittäjän suurin vitsi, jatkuu vielä pari viikkoa. Ymmärrän ottaa rauhallisesti eikä minusta ole kenellekkään mitään iloa jos itseni särjen turhalla riekkumisella.

Vaikka Iso-J oli omasta mielestään nokkela ja otti varmuuden vuoksi Visakorttimme mukaan kaupunkiin lähtiessään, vedin minä sittenkin pinnat kotiin. Miespolo arveli tietysti, että minä turhautuneena surffaan nettikaupat kortti hampaissa ja klikkailen kaikenmaailman hilppeet ja kiikarit mieleni iloksi alennusmyynneistä. Hähhhää, hän unohti, että netti on myös puhelimessa. 

Niinpä ostin kanan. Itse asiassa kaksi kanaa. Ne ovat noudettavissa tutusta kananhakupaikasta, raviradan parkkipaikalta seuraavana ravi-iltana joka on ensi viikon maanantai. Silkkikanoja samalta ihmiseltä jolta musta kaunokaisemme Olgakin tuli.

Vielä minä sen punaisen mahtikollinkin ujutan tänne, Tita valmistautukoon valikoivaan paritukseen jahka Hutsu-Hattara taas kykenee niitä asioita ajattelemaan. Mustien Veljesten huippaustouhuja valvomaan tarvitaan järeää kalustoa ja uskoisin, että peräpohjolan lakeuksilta tietyn joen mutkasta semmoinen Isäntä löytyy!

Näin päättyy maratonpäivitykseni. Huomisen taidan vetää henkeä ja huilailla vaan.

Hopeanhohtoinen silkkitipu, arjen luksusta!







Katsaus lähihistoriaan: Oodi Parantajille


Kirpparisaalis, ehtaa arabiaa 5 € (nokassa lohkeama)

On tämä jukoliste vaan semmoinen episodi, että taidan nyt kerralla tyhjentää blogihistoriani pajatson. Kaikista karuinta, tämä tarina on tosi. Melkoinen epeli tai Väinämöinen saisi kyllä olla, että nämä kaikki käänteet keksisi ja loruttelisi totena maailmalle. Mutta onhan sitä hullumpaakin kuultu ja luettu. Tällä kertaa kyseessä on fakta, ei fiktio eikä varsinkaan chick-lit. Kanoista sitten tuonnempana.

Tuo kuva symboloikoon kiitoksen kannua. Sitä ei voi kyllin kallistella sillä kiiteltäviä tahoja on niin monta.

Ihan ensimmäiseksi kuitenkin takaisin lauantai-iltaan. Ilman mitään pillien vonguttamisia ja valojen läikytystä kurvattiin keltaisella pakulla paikallisen Hiltonin pihaan ja rytyytettiin ensiavun ovista sisään. Siellä oli niin mahdottoman leppoisia ihmisiä joilla oli niin mahdottoman hauskat jutut, että minätyttö se vaan hihittelin. Vastaanoton kaljupäinen vilkkusilmä sanoi, että peremmälle vaan, siellä on Tarzani vastassa… No varsinainen Weismulleri olikin, Iso-J:n kokoinen ja ehkä pikkuisen leveämpi(harteinen) Veli 'hento' valkoinen otti minut hoteisiinsa ja parkkeerasi päivystyksen tarkkailutilan petipaikalle numero neljä. 

Vieressä pötkötti sekava mummeli joka huuteli Terttua paikalle liinoja laittamaan, ei tullut Terttu sen illan aikana. Hänen vieressään örisi katujen kulkija jolla polttoainetta veressä 2,7 promillea. Sitten oli muuan A. joka väitti, ettei ole mitään ottanut, mutta mömmöseulan perusteella autoilua oli harrastettu huippausaineiden alaisena. Hälle tuli miekkataksi noutamaan ja ilta jatkui Putkistossa.

Vastapäisellä paikalla eräälle (pitkän linjan sekakäyttäjä) naispotilaalle asennettiin nenämahaletkua ja kohta pestiinkin jo seiniä kun tuli ns. huuto-oksennus. Hoitajan ääni oli niin tyyni ja rauhallinen: saisinko tänne vitoseen lisäkäsiä, paperia ja laitoshuoltoyksikön. Se pillerinpyörittäjä siirtyi vatsahuuhteluun. Toivottavasti löysivät leveimmän letkun jotta vähän aikaa olisi ryystämättä pilsuja ja pilsnereitä muuhun kuin oikeaan tarkoitukseen.

Minä kyykötin ihan hissuksiin siellä nurkassa ja toivoin, että tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Paskanmarjat. Tuli lääkäri, Elli (!! sen kissan kosto, uudelleensyntynyt Ellimme!!) ja tökkäsi minua erittäin ikävästi kylkeen. Siihen kipeään kylkeen. Piirsi kylkeen isolla tussilla rastin ja tökki vielä vähän lisää. Moukaroi ja murjoi. Ellin kosto.

Jonkin ajan kuluttua tuli lääkäri nimeltä Ville. Joka oli vielä ikävämpi tapaus. Koputteli selkäni nyrkillä, paineli ja vanutti vatsaani niin, että meinasin purra itsepuolustukseksi. Hän sanoi, että nyt tarvitaan gynekologia. Voi kilin v-ttu minä meinasin sanoa, ei tässä totisesti mitään yllätysvauvaa, iltatähteä ensinkään olla pusertamassa. No ei oltu ei, tuumi Villekin, mutta hoitoketju etenee niin, että tietyt vaihtoehdot suljetaan pois ja yllätysvauva on ilmeisesti sen verran yleinen vatsavaivojen syy, että sekin kortti on käännettävä.

Weismulleri kärräsi minut synnärille -ja haki kohta pois. Ei löytynyt iltatähteä. Gynen(kin) veikkaus oli umppari.

Kohta Ville puikahti verhon raosta tyköni ja kertoi totisena leikkausasioista, laparoskopiasta sopotti ja muillakin latinankielisillä termeillä jutteli. Appendix acuta gangrenosa cum perisonitis localis. Nih!

Ja niin Weismulleri iltavuoronsa päätteeksi kärräsi minut leikkuriin. Siellä pyöri sakkia kuin SaiPan matsissa ja kohta olkani yli kurkisti mies joka sanoi: hei, olen Matti, anestesialääkäri. Nukku-Matti, ehdin sanomaan ja sitten joku sammutti valot.

Seuraavan kerran palasin tähän tietoisuuteen heräämön hiljaisessa hurinassa. Lempeä naisääni kyseli vointia ja kertoi mittaavansa vähän verenpaineita, korjasi happiviiksiä ja rupatteli mukavia. Sain puhelimen käteeni ja luvan soittaa kotiin. Olin soittanut, en muista mitä puhuin mutta Iso-J:n kanssa puhuin.

Yö sujui heräämössä. Maailman parasta vettä tarjotaan juurikin siellä ja koskaan ikinä ennen ei yksi ainoa jääpala ole maistunut suussani niin hyvältä kuin se minkä sunnuntaiaamuna sain.

Ja nyt se oodi. En laula. Kirjoitan.
Ne ihmiset, jotka tekevät työtään kansalaisten opetuksen, ensihoidon, terveyden ja turvallisuuden parissa, pitäisi palkita kaksinkertaisen kuukausipalkan lisäksi muhkealla vuosibonuksella ihan siitä syystä, että tekevät työtään. Hoitajat, lääkärit, poliisit, palomiehet, ensihoitajat ja kaikki muut ovat syy miksi edelleen -enimmäkseen- iloisin mielin maksan veroja tämän yhteiskunnan ratisevien rattaiden pyörimisen turvaamiseksi.

Jos sinne joukkoon joskus joku valelääkäri tai muu ketku eksyy, se ei syö näiden oikeiden arjen sankareiden työn arvoa vähääkään. Lauantai-illan huuma itä-Suomalaisen pikkukaupungin ensiavun tarkkailussa kertoo karua tarinaa arkimaailmasta. Eivät taida määrärahoista päättävät tyypit sinne joutua ikänään. Se sakki kai hoidetaan jossain ihan muualla. Tyhjäpäiden pumppaamolla?

---

Tarina jatkuu, älä luule että tässä vielä kaikki olisi vaikka kuvat loppuvatkin.


Katsaus lähihistoriaan: Auttavat puhelimet

Edellinen osa: Katsaus lähihistoriaan: Hornan liekit

Kirpputorilöytö: uusi sorvi

Miten paljon mahtuu yhteen lauantaihin kitumusta, kärsimystä, ketutusta, potutusta?
Samaan aikaan kun minä kieriskelin hiljaisella hiilloksella unenpuutteesta ja pahoinvoinnista verestävin silmin, Iso-J tankkaili autoaan ja meinasi suunnata siitä saunapuiden hakuun. 

Valmista pinomottia odotteli ihan pienen matkan päässä, senkun haki vaan. Peräkärrynkin sai aina tarvitessaan lainaksi ja pinot tehnyt papparainen antoi lastausohjeita ja turisi entisestä elämästään laajemmilla jängillä. Parhaat jutut yleensä kuulee vanhan kansan vanhoilta parroilta. Niissä ruma sana sanotaan niinkuin se on ja turhista ei valiteta.

Kylän huoltiksella on harvoin ruuhkaa, sillä siellä myydään varmasti tämän läänin kalleinta menovettä, diiselikiisselinkin tolppahinta on rapsakat 1,76 €/l tai ainakin lähes tuota luokkaa. Lauantaina paikalla oli paikan entinen omistaja ja joku huoltohemmo fiksaamassa mittareita, maksu käteisellä käteen. Parilla kympillä kiisseliä tankkiin ja menoksi. Voi veikkoset se menovesi oli semmoista nektaria, että tämänhetkinen litrahinta lasketaan satasissa! Malttakeehan, juttu etenee.

Eipä kiitänyt kiituri kymmentä kilometriäkään kun hyyyyyyyytyyyyyyyi ja jurahti ikävästi. Käryävän muovin katku ei houkuttele innokkaintakaan ajomiestä yrittämään uudelleenkäynnistystä, joten huoltokansio käpälään ja luuri käteen. 

Onneksi on näitä Assistancevakuutuksia ja ajoturvajuttuja jotka pitävät huolta tielle hyytyneiden autojen poiskorjaamisesta. Nykyautojahan ei pajavasaralla enää korjatakaan vaan niille kytketään piuhat ja usb-liittimet tietokoneeseen ja katsellaan sitä reittiä missä vika luuraa.

Iso-J odotteli tienposkessa aikansa. Paikalle tuli Avikselta vara-auto ja Pösötti hinattiin hinausauton kyseenalaisen kunnian podiumin korokkeelle. Iso-J muisti sanoa vara-auton tilavaatimuksista niin, ettei sieltä tuotu pienintä rellua vaan pitkälle miehelle jalkatilaa tarjoava octavianpötkylä.

Puut lastattiin ja Puuntoimittaja-Pappa ajeli omalla johtotähdellään kuorman Torpan riihelle, Iso-J parkkeerasi skodzillan pihaan ja oletti illan ajojen olevan siinä.

Samaan aikaan minä vihdoin oivalsin, että kas, keho tyhjeni, kipu jäi. Ja kipukeskittymä oli kiivaimmillaan oikealla puolella runnottua kroppaani. Sieltä entisen (poistetun) sappirakkoni tienoilta tuntui nytkin lupaava syke. Äitikulta paikalle, tilanneanalyysi ja luuri kouraan.  Nyt ei soitettu sen kummempaan Assistanceen kuin sairaalan ensiavun neuvontanumeroon.

Hoitaja oli varsin ystävällinen ja asiallinen, mutta siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt kyetä puhumaan, meinasin vain sähistä. Sain kuitenkin asiani selväksi ja ohjeet soittaa 112, lanssilla sairaalaan ja äkkiä.

Ehdin juuri ja juuri laskeutua alakertaan, vaihtaa vähemmän röhnäiset lökärit jalkaan ja etsiä puhtaan hupparin kun kyyti jo kaarsikin pihaan. Tupaan marssi (Iso-J:n kauhuksi kengät jalassa) kaksi reipasta ja riuskaa ensihoitajaa jotka toivat mukanaan mittareita ja pakkeja ja mitälie härpäkettä. Heilläkin oli auttava puhelin mukanaan ja sieltä saamiensa ohjeiden mukaan tuikkasivat tippaletkun paikoilleen ja tropit valumaan. Hups hei kun heilahti olo mukavan puolelle, kunnolla keinutti ja kipu läksi. Melkein laulatti.

Niin sitä sitten lähdettiin, ensin Torpan ovista paareilla ulos ja portaita alas (onneksi on laajat raput) ja lanssin kyytiin. Ovet kiinni ja reissuun. 

Yritin sumakan järkeni viime rippeitä pinnistellen kerrata hoitoraporttiin taudinkuvan vaiheita ja kellonaikoja mutta mitään kovin järkevää en tainnut saada ulos, laulatti vain. Hihittelin tipattoman tammikuun iloista, pitkä ja tipaton, synkkä ja hipaton. Ja tippa valui tasaisesti suoraan suoneen.

Eikä tässä vielä kaikki.
Tämä ON sorvi, minun sorvini, työpöytäni. Ikää on sata tai kymmenen vuotta mutta istuu tuvan nurkkaan kuin heltta kanalle päähän. Tästä tulee Torpan Armon konttorin kulmakivi. 

Tarina jatkuu, voit olla varma, että käänteitä riittää.








Katsaus lähihistoriaan: Hornan liekit

Edellinen osa löytyy täältä: Katsaus lähihistoriaan: Auton huolto

Pukin tuomisia, mikä tämä on?? Kastanjapannu?

Perjantai-iltana keräännyimme ihmeen säädylliseen aikaan ilta-aterialle. Muu perhe mussutti herkkupastaa, minä jäystin uunikasviksia ja pihviä. Piti tankata kunnolla lauantain Body Pump -maratonia varten. Odotin sitä ja tiimin tapaamista kuin kuuta nousevaa sillä edellisen edellinen oli jäänyt väliin voitokkaan koiranäyttelyreissun takia. Ja sitä edellinen naurava nakki -sormeni takia.

Illan aikana vatsan sisältö tuntui turpoavan ja paisuvan ja possahtavan kohta nahkapussista läpi. Ei auttanut leppoisa kävelylenkki Iso-J:n seurassa kylätiellä, ei auttanut tallissa tössehtiminen, ei mikään. Pakkasin kassin valmiiksi, latasin juomapullot valmiiksi ja tungin muutkin eväät ja kamppeet mukaan.

Kävin hyvissä ajoin yöpuulle ja arvelin olevani superiskussa lauantain jumppamaratonilla, 1h 45 min hikistä liikuntaa hyvillä painoilla.

Yöllä kääntyilin vatsanväänteissäni ja aamuyöllä teutaroin uskollisen Nasseni kanssa kylppärin lattialla. Mikäs siellä oli pötkötellessä, lämmin lattia, oma tyyny ja pyyhe peittona. Ja pytty lähellä. Nassen kalmatuhnut inspiroivat minutkin tyhjentelemään itseäni. Terveellinen ja täysipainoinen ateria hedelmäiltapaloineen poistui synkeänä sekamelskana elimistöstäni. Poltti lähtiessään jokaikisen suolenmutkan karrelle.

Kello 05.56 näpytin viestin jossa peruin osanottoni aamun maratonille ja tirautin pari kiukun ja harmin ja kivun kyyneltäkin. Niin paljon voi pientä ihmistä potuttaa, kaikki!

Lauantaina perhe löysi pahalta haisevan, kiukkuisen ja kipeän Torpan Armon jolta ei herunut armoa eikä ystävällistä sanaa kenellekään, sillä joku kelmi jossain tökki näköistäni voodoonukkea tulihehkuisilla neuloilla.

Minä jäin petiini kytemään ja käryämään, Iso-J lähti hakemaan pari kuormaa saunapuita ja muu perhe muihin hommiin. Äitikulta taapersi kahden talouden välissä hoitaen ruoka- ja pyykkihuoltoa ja tarkaten vanhalla vainullaan potilaan vointia.

Kyllä korpesi. Ja kyllä korvensi.
Homma jatkuu.




Katsaus lähihistoriaan: auton huolto


Jep. Koska viime päivien tapahtumatahti on ollut sangen kiivas ja monivaiheinen, teen yhden multipitkän päiväkirjamerkinnän sijasta useamman pienen.

Kuvia on turha kinuta sillä ei näissä käänteissä jouda kameran kanssa temmeltämään. Otsakamera olisi kyllä ollut kiva, niin paljon on itseltäkin näkemättä jäänyt.

Länget kaulaan ja hommin. Perjantaina Iso-J jätti minut jumpalle ja lähti viemään auton huoltoon. Palasi sieltä oireyhtymän nimeltä b-m-w -kanssa. Iltapäivällä sai onneksi jo omat rattaat alle ja taas elämä jatkui.

Rohkenen tässä nyt mainita tästä BMW-oireyhtymästä. Serkkupoikani puhuu Bob Marley Wagonista joka sinällään on ihan kiva nimitys, aika höyryissä useat ko. oireyhtymää potevat tuntuvat kiesinsä pedaalia polkevan. Ja nyt sitten pari erittäin tärkeää täsmennystä.

Ystävälläni Nempalla on BMW. Hän on silti mitä hyväsydämisin ja ihastuttavin ihmisolento. Hän (ja pari muuta tuttua) ovat niitä poikkeuksia jotka vahvistavat tietyn säännön. Sen säännön. Ja hänen bemussaan on vilkku. Eikä hänen otsassaan kasva.. noh.. se.

Lisäksi minulle on herttaisen yhdentekevää minkämerkkinen auto perssiin alla pärisee. Pääasia, että se on turvallinen, tarkoituksenmukainen ja sillä saa asiat hoidettua ja tavarat kuskattua. Minulle auto on kulkuväline. Toki liikuttuisin kyyneliin saakka jos käteeni luovutettaisiin vaikkapa nyt Range Roverin uusimman ja uljaimman maasturin avaimet enkä hylkisi minkään muunkaan järjettömän kokoisen maasturimörön avainten haltijuutta. Kyllä ottaisin, sillä näin pieni ja vähänläntä ihminen kuin minä, kelpuuttaa avoimin mielin kaikki tehostimet mitä saatavilla on.

Mitä sitä kiistämään.

No se autoista. Oma palasi huollosta ja kaikki oli kivasti.
Homma etenee.