perjantai 20. joulukuuta 2013

Jouluruusuni mun


Kyllä, jouluruusulle eli Helleborus nigerille voi olla allerginen. Minä olen kävelevä (ja nyt niiskuttava) esimerkki.

Juttuhan on nyt niin, että minä tykkään tuosta leinikkikasveihin kuuluvasta jouluruususta ihan älyttömän paljon. Iloni on suuri, kun niitä nykyaikana saa kohtuullisen vähin etsimisin, myös jouluisin. Puutarhoiltahan niitä yleensä saa kasvukaudella.

Takavuosina Espoossa sattui sitten semmoinen tapaus, että jouluruusu pönötti ensimmäistä iltaansa olohuoneen pöydällä ja minä meinasin saada hengitysahistuskohtauksen. Huimasi ja aivastutti, pää turposi (kuv.) sisältä päin ja silmät valuivat solkenaan. Kävin koiran kanssa ulkona ja olo helpottui.

Palasin pian kotiin ja myös oireet palasivat. Tunnustan, että kesti muutaman päivän ennenkuin hokasin pöydällä söpöilleen helleboruksen ja kohtausteni välisen yhteyden. Kiikutin kasvin Äitikullalle. Hän ilmoitti parin tunnin päästä, että rehun saa hakea pois, hän ei kestä sen kanssa yhtään.

Lopulta kukka päätyi Anopille. Hän ilahtui valtavasti ja mahtui samaan huonetilaan kukkasen kanssa. Se tarina päättyi siis oikein onnellisesti. Paitsi minun ja jouluruusun tiet erosivat jo ennen joulua.


Sen jälkeen olen haalinut pientä helleborus -kokoelmaa pihapenkkiin. Siellä ne kököttävät sievästi ja hyvinvoivasti vuodesta toiseen, kaksi valkoista ja yksi viininpunainen.

Tänä vuonna Anoppi sai jo perinteisen jouluruusunsa enkä minä voinut hillitä itseäni vaan tänään yksi matkasi mukanani kaupungista kotiin. Vajaat puoli tuntia samaa huoneilmaa riitti. Jouluruusu siirtyi ulkoeteisen ikkunalle, talvehtivien pelargonian raaskujen seuraan. Minä jäin perään niiskuttamaan. Kirjaimellisesti.

Se on sitten ensimmäinen ja ainoa (toistaiseksi näin) kasvi jolle olen noin voimakkaasti allerginen. Harmi.

Onneksi näitä ryllispylliksiä on montaa sorttia ja värivariaatioitakin useampi. Kukkivat pitkään ja kiitollisesti niin, että maaliskuussa tekisi mieli jo vauhdittaa kukan nahistumista. Tämä ensimmäinen ehtii juuri parahiksi jouluun.


Nuorimmaisen joulujuhla oli keskiviikkoiltana kylän kirkossa. Minä tykkään pikkuisen kirkkomme karusta ja kruusaamattomasta tilasta. Urut soivat kauniisti ja kaikki jouluun kuuluvat laulut tulivat kuulluksi. Mikä parasta, lasten laulamina.

Tähän väliin voin mainita (mun blogi, mun mielipide), että saan inhonväristyksiä lähes kaikista joululevykokoelmista. Tänäkin jouluna yksi jos toinen iskelmäpimpula tahtoo herkistyä oman joululevyn verran, anna mun kaikki kestää. Aidoimmat herkistymisen hetket veikkaan heidän kokevan verkkopankkinsa tiliotteen äärellä kun teostokorvaukset pätkähtävät taiteilijan tilille.

Ja mikä kauheinta, Tero Vaaran joululevyt ovat edelleen radioitten soittolistoilla. En tykkää. En yhtään tykkää. Olen niille vähintään yhtä allerginen kuin helleborukselle. Reaktio on niiskutuksen sijasta raivontärinää ja pakkoliikkeitä joiden tarkoitus on säätää volyymit minimiin. Tai tuhota mölyn lähde.

Näin!

Tähän loppukevennykseksi vielä pari otosta viime sunnuntain kotiinpalusta. Ette kai te ole unohtaneet, että tässä on koko viikko vietetty Nassen Juhlaviikkoa. Veteraanisankari on saanut puruluita, ylimääräisiä makkarasattumia ja muita Jymy-Yllätyksiä koko viikon. Peetukin on päässyt juhliin ja ihmeen sopuisasti pojat ovatkin bilettäneet.

Iso-J ja Nuorimmainen olivat askaroineet varsin näyttävän kattauksen voittoisalle Veteraanillemme. Huomatkaa myös Peetun saama sangen ruokaisa pokaali.

Ken elää, hän näkee

Ja vielä tähän loppuun, ylivoimaisesti paras uusi joululaulu, olokeepa hyvät!




keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Paranoo, paranoo

Hups, tämä on nyt unohtunut

Viikko vanhenee ja olo kohenee. Ei pitäisi ilkamoida, mutta uskallan jo toivoa pikkuisen kovempaan ääneen haavan paranevan kotihoidossakin. Ei se ainakaan pahemmaksi ole tullut. Särkylääkettä tarvitaan enää kohtuullinen määrä, ei ylidouppausta.

Tarkkana ja varovainen saa olla, ikävästi nimittäin käpälä ottaa osumaa kaikkiin mahdollisiin paikkoihin.

Hiippailin äsken ulkona hevosten iltapäiväheinien kanssa ja totesin, että jos nyt kaatuisin, en ylös pääsisi omin avuin. Reinotohvelit lipsuvat jääkentällä todella paljon. Voin vain kuvitella miten ikävästi ottaisin tuntumaa vasemmalla kädelläni. Siirsin siis heinäkassin vasuriin ja tasapainoilin oikean käden avulla eteenpäin.

Hevosetkin sipsuttavat nätisti ja varovasti eteenpäin, todella pahana on kyllä tarha-aukea näillä säillä.
Tallirenki Iso-J joutuu varmaan kohta hiekoittamaan tarhaan hevosille turvalliset kulkupolut, muiden hommiensa ohella.

Onneksi nyt ei ole paukkupakkaset. Se tuo nimittäin mukanaan lämmityksen halonkantoineen. Meillä on tapana kyörätä uunipuut kottikärryillä takaovelle ja kantaa siitä sisään halkolaatikon täytteeksi ja uuniin. Oma urakkansa sekin.

Toinen hyvä puoli tässä viikossa on se, että ei sada lunta. Lumityöt kaiken muun talon-, talouden- ja eläintenhoidon lisäksi olisivat yhdelle riuskallekin isännälle melkoinen ansiorasti.
Yritänhän minä yksikätisenä asioita toimitella, mutta ärsyttävän hidasta puuhaahan se on.

Tänään otettiinkin reilummat päiväunet, ei sitä muuten jaksa. Ja nukkuahan voi aina kun tilaisuus tarjoutuu. Valitettavan harvoin, kylläkin.

Stockan jouluikkunan yksityiskohta

Tänään oli tapaaminen reumalääkärillä, niitä turpoilevia ja kuumottavia niveliä kun kävin valittelemassa taannoin. Jo aikaisemmin otettiin verikokeet (19 eri näytettä) ja röntgenkuvat. Niissä ei nyt mitään muuta sitten ole vialla, paitsi tulehdusarvot melko korkealla. Ja kuvissa näkyy jotain nivelrikon tapaista muutosta. Suoraa reumadiagnoosia ei annettu (phuuh, hyvä!) mutta koska kaikkea ei voida vieläkään poissulkea, pitää ottaa vielä lisää kokeita.

On kuulema hyvinkin mahdollista, että siellä on sittenkin joku harvinaisempi nivelvaivan tapainen tihujaan tekemässä. Isän puoleisessa suvussa on nivelvaivoja kuulema ollut. Se ei ollut mikään uutinen, että minulla on yliliikkuvat nivelet ja ranteetkin vähän omalaatuisesti muotoillut. Äidintekemät, siksi persoonalliset.

Pitää odotella seuraavaa akuuttivaihetta ja rimpauttaa sitten aika luustokartoitukseen.

Jännä juttu kyllä, noita tulehdustiloja minulla on ollut enemmän ja vähemmän koko ajan. Takavuosina oli hiiskatin sitkeä suolistotulehdus joka kulminoitui sappirakon posahtamiseen ja sen jälkeen vaihtelevasti mutta säännöllisesti jotain muuta tulehdusriesaa.

Toivottavasti tämä nyt tästä vihdoin lähtisi purkautumaan, tuntuu tosi tyhmältä nillittää näistä sinänsä vähäpätöisistä vaivoista. Koska tiedän, että asiat voisivat olla vielä huomattavasti pahemminkin.



Illalla on ohjelmassa Nuorimmaisen koulun joulujuhla. Tällä kertaa se pidetään kyläpahasemme pienessä, sievässä valkeassa kivikirkossa. Otan Äitikullan mukaan, harvoin hän pääsee kirkonpenkkejä kuluttamaan vaikka varmaan mieli tekisi pikkuisen useammin käväistä. Kirkonmenojen jälkeen seurakuntatalossa on luvassa joulupuuro, perinteiseen tapaan paikallinen maitotila on lahjoittanut puuromaidot. Sen parempaa puuroa ei kyllä olekaan kuin tilamaitoon tehty!

Mukava ilta tulossa!

Huomenna pikkuisen lisää valokuvausta, kahdessa paikassa. Tapaan tuttuja ja tutuksi tulevia ja sehän on aina mukavaa. Kyllä tämä viikko tästä paranee, alku olikin niin kökkö, ettei suunta voi olla kuin ylös päin.

Pysy kilttinä, missä lienetkin.


PeeÄäs:

tämän vuoden valopilkkuja on muuten ehdottomasti ollut paikallisten poliisivoimien ansiokas esiintulo sosiaalisessa mediassa. Oheinen linkki vie toivoakseni Ylen jutun alkulähteille ja sen linkkejä seuraamalla pääsee tapahtumien ytimeen. Suosittelen lämpimästi.



tiistai 17. joulukuuta 2013

Missä on keskisormi?

Varoitus!
Luvassa kaikenlaista ällöttävää sekä sanoina että kuvina



No täällähän tämä.
On tullut aika kirjata Torpan päiväkirjaan kovia kokeneen keskisormen tapaus.
Tarina alkoi pimeänä perjantaina, se oli kolmastoista päivä kuten asiaan kuuluu. 
Olin juuri valistanut läsnäolijoita siitä, ettei mahdollisesti rähinöintiin ryhtyviä terrieripoikia pidä erottaa toistensa kimpusta tarttumalla koiraa pantaan tai niskanahkaan. 

Sitten alkoi rähinä ja minä päätän erottaa rähinöivät koirapojat, tarttumalla kaulapantaan. En saanut otetta koirasta mutta Peetu tikkasi (vaistojensa ohjaamana, ylhäältä tuleva äkkihyökkäys) kiinni minuun.

Pari tuntia myöhemmin poistuin Dextran ystävällisestä palvelumiljööstä tassu paketissa. Sormessa viisi tikkiä koruommelta.

Viikonlopun käänteet olenkin jo muiden ansioiden osalta raportuinutkin joten jatketaan sormen parissa.
Kotiin tuomisina minulla oli tämän näköinen kaveri, ei tykännyt yhtään tikeistä:


Maanantaina kävin kaupungissa hoitamassa kolme sovittua kuvausta ja taapersin sen jälkeen katsomaan keskussairaalan tk-päivystyksen tilannetta. Löysin tunnin mittaisen jonon ilmoittautumistiskille ja siitä päättelin, että tunti jos toinenkin vierähtää myös ennenkuin pääsen kättelemään lääkäriä.

Täyskäännös ja varmistussoitto. Kyllä, koska kyseessä on matkalla tapahtunut onnettomuus, voin jatkaa asian hoitamista yksityisellä sektorilla. Tässä vähäisessä kaupungissa on kaksi yksityistä toimijaa, palasin siis takaisin kaupungin melskeeseen. Ensimmäinen asema tarjosti aikaa kolmen tunnin päähän käsikirurgille. Otin ajan ja kävin tsekkaamassa kilpailijan tarjonnan. Se oli huono. 

Palasin siis kotiin ja lepäilin muutaman tovin. Sormi turposi ja oli kuin nakki, kynsi meinasi lentää irti ja tikit kiristivät samaa tahtia kuin ohimosuoneni.
Hampaat kirskuen kaahasinkin takaisin kaupunkiin ja asettauduin odottamaan herra käsikirurgin tapaamista. 

Noh, tämä vanhemmaksi ja varttuneeksi herrasmieheksi kuvittelemani henkilö olikin suhteellisen nuori ja lettipäinen miekkonen. Joka oli aikataulusta kolme varttia jäljessä. Nuokuin ja torkuin ja kydin hiljaa itsekseni vuoroani odottaen.

Löin siihenastisen epikriisini pöytään ja esittelin kätöseni. Juu, avata pitää ja putsata -sanoi lääkäri ja vetäisi kumihanskat käsiinsä. Siihen väliin hihkaisin,  että et muuten avaa etkä putsaa ilman puudutusta.
Noh, jamppa haki ruokottoman pituisen piikin, latasi sen täyteen mitälie myrkkyä ja tuikkasi sen kummemmin tähtäilemättä keskisormen tyveen. Seuraava sattuu vähän enemmän -sanoi lääkäri ja tuikkasi toiselle puolelle. Ristus sitä kipua! Sekunnit eivät ole koskaan kuluneet niin hitaasti, vannon!

Tuloksena oli nestepöhöinen sormi, somisteena pari verirantua. Siinä vaiheessa tämäkin riskimpi emäntä pyysi päästä pötkölleen.

Väliaika, Stockan jouluikkuna
Seuraavaksi se kelpo kirurgi asetteli käpäläni vihreän leikkausliinan kanssa somaan asetelmaan ja ryhtyi napsimaan tikkejä pois. Ja jatkoi ihan mitään sanomatta puristelemaan haavaa tyhjäksi. Yksi, kaksi, kolme riuskaa runttausta. En juurikaan tuntenut mitään mutta kuulin kyllä sen äänen joka lähtee haavasta joka tyhjentyy en sano mistä.  Voi varjele sitä tunnetta. 

Kuvittelin männäkesänä kokeneeni ällöttävimmistä asioista ällöttävimmän kun tyhjentelin Tammahevosen kaulapaisetta mutta aika kultaa muistot. Tämä oli vielä ällöttävämpää.

Kun haava oli tyhjä, sain hoippua lavuaarille huuhtelemaan. Viitisen minuuttia huljuttelin sormea hanan alla ja mietin kätevintä tapaa napauttaa lääkäriltä taju veks.
Homma jatkui. Siirryin sidontapaikalle. Tuli tuppoa ja tuli rättiä ja jumalattoman ruma tura. Eipä se sormikaan järin sievä siinä vaiheessa ollut joten oli armeliasta peitellä kovia kokenut ruumiinosa sidetarpeilla. Lääkäri itsekin totesi: onpas se kyllä jäätävän urpon näköinen nyytti. Oli se, katsokaa nyt itse.


Tuohon vaaditaan kuulkaa monta vuotta lääketieteen opintoja ja erikoistuminen!
Sitten se ruoja rohkeni sanoa, että pitäisi siirtyä osastopotilaaksi koska infektoitumisen riski on niin iso. Kavahtaen loikkasin tuoli persauksissa metrin verran taaksepäin. Ei, minä en nyt jouda mihinkään sairaalan osastolle makaamaan. 

Oppineelta meni otsa kurttuun ja mietti pitkään mitä kirjoittaa lausuntoonsa. Näin kirjoitti:
--- Iso riski infektion pahenemiseen, vaikutelma kliinisesti kuitenkin vielä paikallisesta abskessista ja potilas ei millään muotoa halua sairaalaan vielä lähteä--- Herkästi näyttö uudestaan jos infektio osoittaa etenemisen merkkejä. Kontrolli joka tapauksessa 30.12.---

Niinpä sitten sovittiin, että lähden kotiin (en sanonut, että aion itse ohjastaa kiesini kotiin) ja seuraan tilannetta silmä kovana.
Kassalla oli taas kerran onnellinen hetki kun kuittasin vakuutusyhtiön vaatimat allekirjoitukset ja poistuin hissin kautta parkkihalliin. Ainoa kulu oli parkkimaksu. 

Ilta meni ihan kintuille, makasin sohvalla, palelin ja olin kipeä. Sitten Esikoinen meni suihkuun, ilmoitti kohta oksentaneensa kahdesti. Hoippui pian takaisin tupaan, rojahti nojatuolin eteen polvilleen ja tuoliin päästyään oksensi syliinsä. Lapsi raukka.

Nuorempi räki ja kröhi ja totesimme, että Torpan ainoa jossain kuosissa oleva vastuunkantaja on umpiväsynyt Iso-J. Se ei ole tässä tilanteessa häävi tilanne.

Tänään aamulla heräsin siihen, että tuo kelpo mies könysi aamutalliin aivan ajallaan.
Koska oma olo oli parempi (nukuin lääketokkurassa kuin tukki), en perunut tämän päivän sovittua kuvausjuttua vaan änkesin kameroineni kyytiin.

Käsi oli melkein toimiva joskin pikkuisen arka ja kuumottava.

Iltapäivällä avasin paketin ja totesin, että ruma on ja haava tulvii roinaa. Siis huuhtomaan.
Ja paketoimaan. Eikä minua aikanaan syyttä kiitelty tallin taitavimmaksi pintelinkäärijäksi, näin soman ja sievän paketin sain värkättyä ihan itse. Rusetti ja kaikki. Eikä yhtään lääketieteen opintoviikkoa takana.




Näihin hilpeisiin kuviin ja vähän parempiin tunnelmiin päätän tämän vasemman käteni tarinan tällä kertaa tähän. Onpahan ainakin keskisormi näyttävässä nyytissä. Tein tarkoituksella tuonne kärkeen sellaisen lisäpuskurin, ottaa nimittäin pahuksen herkästi osumaa ja tekee kipeää.

Muistakaa nyt, tappelevia koiria EI ryhdytä erottamaan pannasta kiskomalla. EI!

Pysy kunnossa, missä lienetkin!



PeeÄääs:
kuva-arkistosta löytyi lisää näyttöä, että vasen käpäläni on herkkä ottamaan osumaa:


On mulla vielä vasen peukku kohtuullisen ehjä ja nimetönkin on vasta pari kertaa niksahtanut sijoiltaan. Muuten ihan toimiva setti.