lauantai 30. marraskuuta 2013

Siitäs sait, marraskuu


Yksi vuoden tyhmimmistä, turhimmista ja ankeimmista kuukausista on muutamaa tuntia vaille lusittu.
Marraskuun joutaisi minun puolestani poistaa kalenterista ja jatkaa vaikka elokuun jälkeen kivalla loppukesän kuukaudella. Mutta maan pitää valmistautua talveen ja siksi meillä on taakkanamme vitsaus nimeltä Marraskuu. Pthyi, pitkä sylki perään.

Aamulla peittelin hevoset tuulitakkeihin ja saattelin ne ulkoilemaan. Hevoset olisivat ilmeisen mieluusti jääneet talliin, Sörsselson teeskenteli nukkuvaa ja haukotteli niin, että omiakin leukoja repi makeasti, haukotus todellakin tarttuu, hevosen haukotus erityisesti koska se on niin iso. Se haukotus. Ja kello 7 marraskuisena lauantaiaamuna myrskytuulen ujeltaessa nurkissa olisi paljon kivempi köllötellä lämpimässä kuin ulostautua tuulen riepoteltavaksi. Ei hevonenkaan tyhmä otus ole, mutta ilmeisen mukavuudenhaluinenkin sille tuulelle sattuessaan.

Tuulesta puheenollen, tuli tuuli ja tuli lumisade. Koko päivän satoi enemmän tai vähemmän kiivaasti.

Päivällä vietin sitä kuuluisaa omaa aikaa kuntosalilla. Vedettiin tiimin kanssa rankkaakin hikisempi RPV-intervallitunti, täydet 60 minuuttia kovilla sykkeillä. RPV tarkoittaa yksinkertaisesti reisi-pakara-vatsa -osastoa ja hapoillehan ne kaikki saatiin. Ei ihme, että kyseinen tunti on yksi suosituimmista ryhmätunneista. Tuo intervallihomma oli vähän kai kokeilussa että jääkö siitä peruspirkko henkiin vai kannetaanko salista ulos.

Jokainen käveli omin jaloin poiskin ja autuaan tyytyväinen hymy kaikkien kasvoilla.

Siitä kauppaan ja kotiin, päivälle tuli pituutta. Ja ruokaväli venähti itkupotkuraivarin äärelle.
Ei ole hyvä asia ensinkään semmoinen. Tulee paha mieli ja ärsytyskynnys on ihan todella räjähdysherkän matalalla.

Päätelkää loput.

Iso-J viritteli valoja ja kynttelikköjä ja minä yritin toppuutella minkä ehdin. Eihän nyt kaikkia jouluhelyjä nakata esille ekana adventtina. Vähän kerrallaan ja valoilla aloitetaan.

Pihapuut ovat vielä ilman valoja, mutta veikkaan, että huomenna jo pihakuusi helottaa pimeydessä.

Minulle rakas ja tärkeä uusi jouluvalokoriste pääsi etueteiseen. Sain tämän tänä syksynä lahjaksi, kiitos Satu, kiitos Sarika.


Minä lähden nyt saunaan. Huomenna onkin jo joulukuu ja tontut teutaroivat nurkissa. Älkää te teutaroiko pikkujouluissa, siitä ei yleensä seuraa muuta kuin norjan kielikurssi vessanpytyllä ja ankeaakin ankeampi maanantai työpaikalla. Älkääkä varsinkaan lähtekö autoilemaan jos ilta venähtää ja glögi maistuu.

Viisaasti siellä, missä lienetkin!

Likaiseksi on mennyt lätkäpeli








Riihipirut

Varaosia

Katto-Kassinen pyrkii katosta läpi
Tämmöinen Riihimörkö tällä kertaa
Kurkihirren asukkaan kesäkoti
Märkää puuta

Perjantaina puoliltapäivin pihaan pörhälti Serkkupoika, hirsimies jo kolmannessa polvessa. Mukana oli muutama varaosa riihivanhukseen. Taustatietona kerrottakoon, että syksyn kurjilla sateilla pitkien polttopuiden päällimmäiset olivat märkiä. Pikaisen päättelytuokion tuloksena katseet korkeuksiin ja siellähän se oli, reikä. The Hole. Holy shit.

Perjantain Katto-Kassiset ryykelsivät välikatosta läpi ja sieltähän se paljastui, vajaan neliön ala kastunutta puuta ja vanhassa varttikatteessa reikä. Serkkupoika tälläsi völjärit paikoilleen ja teki jotain muutakin, nyt riihi saa rauhassa odotella kattoremonttia. Sitä ei sovi liian pitkään vetkutella, peltikattoa vaan asentamaan heti sopivilla helteillä. Mukavaa kesähommaa tiedossa. Siinä äkkinäiseltä asentajalta kärähtää persnahka ja kintut kun pelti oikein kivasti korventaa ahteria.

Noh, ennenkuin niille helteille päästään, edessä on pitkä talvi.

Tässä vielä mallia eristeistä, asennusaika jossain viime vuosituhannen viimeisen vuosisadan alkuhämäristä.



Jep, välikatolla on multaa, savea ja heinää. Mitälie tappuraa tuo alimmainen. Hyvä riihi meillä on, laitellaan kuntoon niin kestää taas toiset sata vuotta. Noiden toimitusaika on suunnilleen saman verran joten kannattaa pitää alkuperäisestä huolta.

Etupihalla nököttävä kolmikamarinen aitta saa sekin tukivöljärit talveksi ja eteläpääty oikaistaan hyvän tuurin sattuessa jo tänä talvena.

Tämmöistä perjantaina.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Syökööt kakkua ja leivoksia


Tässä on taas pari päivää vierähtänyt kun olen sovitellut Kelpo Kasvattaja -tiaraa kuontal… otsalleni.  Se, että Perilliset kantavat kymppimiinus -arvosanoja kotiin on luonnollisesti seurausta heidän geeniperimästään. Tyttölapsille fiksuus tulee äidin puolelta, on se todistettu moneen kertaan.

Olen painiskellut sangen tuskattomasti ja vähäisin hermovaurioin Nuorimmaisen yläkouluilmoittautumisten parissa. Viime vuonnahan annoin palautetta systeemin monimutkaisuudesta. Nyt oli tullut sen verran parannusta, että enää printattua ja käsin täytettyä lomaketta ei tarvitse postittaa koulutoimen osastolle jonnekin lukuisten virastotalojemme uumeniin. Nyt sen voi viedä suoraan haettavan koulun rehtorille. Esikoinen vei. Mission complete.

Enää tarvitsee pitää kädet kyynärpäitä myöten ristissä sen suhteen, että myös Nuorimmainen pääsee aloittamaan yläkoulutaipaleensa samassa koulussa jota Esikoinen jo ansiokkaasti suorittaa. Siellä on kuulema erityisen kova linja nyt, muista kouluista olisi tunkua Norssiin. Enkä yhtään ihmettele. Se ON hyvä koulu. Toki sielläkin omat ongelmansa ovat (näytä minulle yläkoulu jossa EI ole ongelmia, lupaan etsiä sen lentävän ja jodlaavan lehmän).

Jostain ihmeen syystä Teinit ovat osoittaneet melkoisen hillittyjä tunteenpurkauksia näinä päivinä. Jokin vaisto (hengissäpysyminen?) heitä taitaa neuvoa nielemään näsäviisaat kommenttinsa.



Systeemi nimeltä Wilma on ihan mainio. Sen parissa askaroimme eilenkin illalla. Esikoisen valinnaisaineet ovat siellä Wilmassa tarjottimella ja sieltä niitä sopii tiettyjen sääntöjen puitteissa valikoida. Suurta harmia, tuskaa ja epätietoisuutta valintaprosessiin toivat ranskankielen jatko-opiskelut. Esikoisen mukaan kukaan ei aio ottaa ranskaa kasilla. Emme siis valinneet sitä eilen. Hän olisi sen ranskan tahtonut ottaa ja vietin tovin jos toisenkin suositellessani hänelle korvaavia valinnaisaineita.

Tänään saamani tiedon mukaan useampikin on kiinnostunut ranskan opinnoista ja Opo-opettajan antaman tiedon mukaan ryhmä toteutuu. Näin ollen minun on taivuteltava Esikoinen luopumaan digikuvaus ja -grafiikkavalinnastaan. Turha lienee mainita, että eilen käytin lähes kaiken luovuuteni taivutellakseni häntä ottamaan ko. valinnaisaineen. Ja lisäksi yhden lisätunnin liikuntaa. Ilmaisutaidon, kuviksen ja kotitalouden lisäksi. Nyt siis kelataan takaisinpäin, keksitään lisää aukottomia perusteluja kelkan kääntämiseksi ja klikataan tarjottimella vaihdot. Huoh. Oli se ennen helppoa. Se oli konekirjoitus tai kaupalliset aineet joista valita.

Jääräpäisyysgeeni tulee ehdottomasti isän puolelta. Minä kurja lankesin omaan ansaani, onnistuin myymään idean ja nyt minun on myytävä alkuperäinen idea takaisin, korvaavana ja parempana kuin koskaan ennen. Perse edellä puuhun ja naamalleen turpeeseen, näin se menee.



Eikä siinä vielä kaikki. Minunkin oli vielä kerran vyötettävä essu kupeilleni ja ryhdyttävä leipomistalkoisiin Nuorimmaisen koulun leirikoulukahvion hyväksi. Tilauksessa oli se sikahyväsuklaakakku ja vadelma-valkosuklaamuffinseja. Niinpä käytin kilon voita, puoli kiloa sokeria ja paljon muita ainesosia joiden avulla aikaansain nämä kulinaristiset taideteokseni. Onneksi aamulla oli niin hemmetinmoinen kiire, etten ehtinyt kameraa viritellä. Edelleen valkosuklaakuorrutus näyttää valuvalta räältä, mutta onneksi maku ei korreloi ulkonäön kanssa.

Esikoinen värkkäsi amerikkalaisia suklaahippukeksejä. Nuorimmainen kantoi aamulla rinta rottingilla aherruksen tulokset opettajainhuoneeseen ja suklaakakku herätti heti hyväksyvää hyrinää.

Täytekakkua kutsutaan koululla nimellä Vanhanaikainen. Minusta se on hyvä nimi.
Ei näkynyt macaron -leivoksia eikä koreita kuppikakkuja, mokkapaloja ja koristeltuja pipareita senkin edestä.

Toivottavasti tekevät kauppansa ja kassa kilisee sen verran, että penskat pääsevät leirikouluun toukokuussa. Ovat ne sen ansainneet.

Kuten huomaatte, omaa kuvasaalista ei näinä kaamoksen tympeimpinä aikoina kerry. Valoisan aika on niin lyhyt, ettei silloin yleensä ehdi kuvakulmia miettimään. Eikä kyllä yhtään huvita lähteä tarpomaan tuonne lumeen. Lunta on maassa muutama sentti, ehkä kymmenen. Ja se on kivikovaa. Kuin hanki.

Peetu saa jostain syystä hirmuiset hepulit kun pääsee lumelle, se vetää kauheata rallia ympäriinsä, ehkä se kova hanki tuntuu jännältä tassuissa ja rapiseekin hienosti. Hullulla halvat huvit.

Töttistamman elokaan ei tylsältä näytä, eilen taisi olla korvienvälisessä tuulitunnelissa poikkeuksellisen kova räminä sillä se hölmö pyöri tallin mentäessä kuin helikopteri.  'I really hear voices' -ilme kertoi hevosen päänsisäisen hälytystilan ja annoin sen hölmön koheltaa. Siinä vaiheessa, kun se siirtyi tanssimaan minun varpaillani, nostin metelin.

Ja talliinhan me marssitaan aina ihminen edellä. Siitä ei tehdä poikkeusta ikinä. Joku roti se on oltava.


Perjantaipäivän ohjelma on nyt stand by -tilassa. Iso-J lojuu Taikanäpin lavitsalla ja toivottavasti saa apua vaivoihinsa. Iltapäivällä vaivattomia ja toimivia käsipareja tarvitaan kun serkkupoika tulee tekohengittämään aittavanhusta ja riiheä talven vastuksien varalle. Kärryllinen hirsiä tarvikkeinaan.

Minä en laske nyt kuuluvani niihin käsipareihin vaan pakkaan Äitikullan ja Nuorimmaisen kyytiin. Äitikulta tarvitsee liukumattomat talvikengät ja jääkaappi täydennystä, mulla on rahkat loppu.

Tähän loppuun vielä maininta Riemukaaren Kanalasta. Siellä on ryhdytty munimaan, pöljät kiuruveteläiset kanaset seistä tököttävät hangessa ja pitävät asiasta kauheata meteliä. Sitten ne juoksevat takaisin kanalaan ja muljauttavat munauksensa. Eilisiin leipomuksiin sain upotettua kymmenen munaa, yhtä normaalimunaa vastaan tarvitaan kaksi maatiaisen minimunaa. Käyhän se niinkin.

Kohta alkaa joulukuu ja minulla on ilo esitellä viimeinen Kilpisoturi, kuvat on jo otettu! Tällä kertaa en aio myöhästyä. Joulukuun kunniaksi myös joulukaktus päätti pusertaa kukkia. On se ihme yrtti. Mitä kehnommin sitä kohtelen, sitä sinnikkäämmin se kukkii. Tämä yksilö on sinnitellyt 'hoidossani' yli kymmenen vuotta, muistaakseni samassa ruukussakin, samoissa mullissa kaikki nämä vuodet. Tässä on kiitos:


Koko rehu täynnä tulihehkuisia kukkia. Vähästä kiitollinen, tuli melkein huono omatunto.
Nyt ei podeta huonoa omaatuntoa, nyt on perjantai ja marraskuu ihan just lopuillaan.
Nauti siitä, missä lienetkin!








keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Keskellä viikkoa


Näin sitä on tultu jo arkiviikon puoliväliin, marraskuu alkaa olla selätetty.

Tämä päivä on mennyt aamusta alkaen päänsärkyä kuunnellen, johan tässä olikin monta hyvää päivää takana. Hiljaa kun makaa paikallaan hämärässä niin olo on ok, valot, hajut, äänet ja jalkeillaan heiluminen tekee pahaa. Nyt kaksi kahvimukillista on pysynyt sisällä joten luulen, että vielä tästä tokenen.

Yöllä oli satanut lunta. Jos se olisi kuivaa ja kuohkeaa kunnollista lunta, sitä olisi noin 4 senttiä. Mutta kun se on vetistä röppöä, sitä on kaksi kiukuttavaa liikasenttiä. Eihän noiden takia kannata kolaa varastosta hakea, sulavat kuitenkin iltaan mennessä.

Minä jo niin iloitsin kylmänhuuruisista päivistä ja taas tämä englantilainen ilmasto iski päälle. Torpan vastaiskuna tein vihdoin päätöksen mieltä kaihertaneesta kumisaapasasiasta, niin, oikeasti, se oli pienoinen kriisi... Tuossa aikanaan tilasin itselleni uudet hienot Hunterit. Entiset lähestulkoon kuljin puhki. Ja muuan Poni Sörsselson tuhosi loput.

No ne uudet ihanuudet olivat sitten kuitenkin pari senttiä liian pitkät (minä EN ole hukkapätkä, omasta mielestä ainakaan) joten haikein mielin palautin ne.


Tein uuden tilauksen, lyhyestä mallista. Semmoiset mulla oli edellisetkin ja nyt otin talven pirteäksi väriksi mustat, kiiltävän mustat. Ei mulla mitään kumpparifetissiä ole mutta nuo nyt vaan ovat arjen sulostuttajia ja hyvä lesti ynnä käyttömukavuus ovat noissa kumppareissa lajinsa aatelia.

Vinkiksi pidempikinttuisille, Adjustable -malli on säädettävä joten menee hyvin farkkujen, verkkareiden ja vaikka toppahousujen kanssa. Original Tall on se rimppakinttumalli.

Nyt vaan odotellaan Kustin polkevan ja jättävän lakkoilut vähemmälle jotta minäkin pääsen taas tuonne sohjoon rämpimään. Eipähän potuta ihan niin paljoa kun on uudet ja koreat kuljettimet.

Alkuviikko oli ihan sitä samaa, tuttua ja turvallista arkea. Hivenen hiljaisempaa koska Iso-J käväisi Isolla Kirkolla kokoustamassa. Pitivät vielä toisen kokouksen kotimatkalla Mäntyharjulla ja tuli eilen illalla kotiin. Eilen panostin oikein ajatuksella Kodin Hengetär -palkintoon, vein matot ulos ja puunasin nurkkia. Lämmitin uunin ja yritin vähän suunnitella joulukoristeiden paikkoja. Niitä silmälläpitäen yritin jemmata edes jotain niiden tieltä pois. Sanomattakin selvää, että edes jotain oli työn takana. Silmä on niin tottunut jo näihin olemassaoleviin juttuihin, ettei oikein osaa ottaa mitään pois.


Riemukaaren asukit pysyvät nekin viisaasti sisätiloissa. Totinen oli kanalla ilme kun jäistä maata nokki.
Nyt olisi syytä nokkia jotain itsekin, ettei päänsärky ylly verensokerin laskiessa liian alas. On tämä vähän tylsää kieltämättä. Sairaala toimi ripeästi ja oli tunkenut minulle lääkäriajan vielä ennen joulua. Tarvitaan lisäksi röntgenkuvat ja pitkä lista laboratorionäytteitä, onneksi niihin oli jo buukattu ajat valmiiksi. Ja ajat passasivat kalenteriin.

Kalenterista puheenollen, nyt on sitten joulukuun viimeinenkin vapaana roikkunut viikonloppu buukattu, tuli kutsu Tahkon kauden avajaisiin. Ei sillä, että me olisimme mitenkään aktiivisesti hiihtokeskusten palveluita käyttävä perhe. Ei, tämä tuli yritykselle yhteistyökuvioiden takia. Ilmeisesti homma on hoidettu hyvin kun olivat lisänneet meidätkin kestittävien listalle. Päätettiin sillä sekunnilla pitää Iso-J:n kanssa firman pikkujoulut Tahkolla ja ihan yöksikin jäädään. Ollaan me hurjia. Tosin päivärahakeikkahan se on, perheellisen on pakko yrittää vapaa-aikanaankin…

Näin tänään, huomisesta en tiedä. Päänsärky saisi nyt lähteä vaikka kananhelttaan!

Mukavaa viikonjatkoa, missä lienetkin.


PeeÄäs:
meille asennettiin lauantaina etäluettava sähkömittari. Saiturin sieluun koskee joka kerta kun näen mittaritolpan tikittävän keltaista valoaan, siellä ne eurot ropisevat ja kerryttävät laskua. Vaikka tässä on miten uusittu sähkölaitteistoa ja mietitty sähkönkäyttöä, sähkölaskuissa se ei vaan näy. Eikä sillä, että sähkö itsessään olisi kohtuuttoman kallista. Se on se siirtomaksu ja verot ynnä muut pakolliset kulut jotka paisuttavat laskua hirveästi. Taidanpa hankkiutua päreentekokursseille ja ruuvata parit sulakkeet irti. Pahus!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Vaeltavat aaveet


Tämä vaeltava vihreäviittainen heppuli ei ole arveluttava roolimalli Nuuskamuikkunen vaan pikkuinen risu nimeltä suklaakirsikka. Kolme kesää se parka on sinnitellyt elävien kirjoissa, viime keväänä kukkikin. Kasvua ei juurikaan ole ja se mikä on, menee rusakoiden kitaan. Nyt sai tuommoisen talvipalttoon. Tarvikkeeni olivat lasikuituiset laiduntolpat, vihreä muoviverkko ja vanha kunnon paalinaru, tuo oranssi ihmenaru jolla korjaa sen mihin jesari ei pysty.

Kuvissa kannattaa kiinnittää huomiota myös valkoiseen juttuun jota on maassa ja kaikilla tasaisilla pinnoilla ulkosalla. Mieluummin kuitenkin tuo valkoinen olomuoto kuin vesi. Ilma on pysynyt nollassa tai sen alapuolella joten ei ole pelkoa, että ihan heti muuttuisikaan vedeksi. Itse asiassa, nyt kun katson ulos hämärtyvään iltapäivään, näen jopa sinistä taivasta! Kylmästi puhaltava tuuli hajoitti pilvet ja antaa talven kouran hipelöidä maata routaan.

Nuo vihreänuttuiset hiipparit istuvat maisemaan suunnilleen yhtä sujuvasti kuin puutarhatontut. Voisin puhua melkein ympäristörikoksesta. Toivottavasti rusakoita potuttaa yhtä paljon kuin minua. Loikkikoot muualle.

Puutarhataidetta (voi jestas!)
Iso-J hilppasi eilen kutostietä etelään ja oli kuulema parkkeerannut Mankkaalle ilta kahdeksan tienoilla. Matkalla oli piipahtanut ihmettelemässä asiakkaansa luona Lappeenrannassa maailmanluokan 'ostaria'. Onhan tuo kommee pytinki. Asiakkkaista 15 % oletetaan olevan suomalaisia ja loput rajantakaisia.
Hyvä, että uskoa tulevaisuuteen vielä on, täällä pohjoisemmassa Karjalassa seistään tumput suorina ja annetaan kaikkien toimintojen valua käsistä muihin kaupunkeihin.

Meillä oli vähän outo ja ehdottoman hiljainen lauantai-ilta. Imurille näytin keskisormea ohikulkiessani (sorry Iso-J) ja tyttöjen kanssa oltiin vaan.

Lämmitin tuvan hyväksi ja illalla lojuin jopa tv:n äärellä. Katsoin kauan sitten tallentamani  ohjelman The Queen of Versailles. Ohjelma kertoo lomaosakemiljardööri Siegelin imperiumin kurimuksesta USA:n talousromahduksen aikaan. Samaan aikaan pikkurouva puuhasteli 8000 m2:n asunnon rakennustyömaan parissa, perhe kun ei pienempään taloon enää mahtunut. Naurahdin ääneen rouvan lentäessä ensimmäistä kertaa elämässään julkisilla lentokoneilla. Ja lopussa tunsin suurta sääliä harmaantuneen miljardöörin masentunutta olemusta katsellessani.

Kaikkea sitä pitää nähdä ja kaikenlaisia ihmisiä sitä leipä elättääkin.

Kaariportti kanalaan, luonnollisesti
Kanat ja kukko eivät lumesta piitanneet. Ne tonkivat innosta pulisten marsunhäkin pohjia. Se on viikon kohokohta kun marsujen pehkut kipataan ulkotarhaan tarkempaan syyniin. Jumalaton pulina ja hölinä! Olen antanut kanojen ulkoilla vapaasti, kyllä ne sisällä joutavat lähikuukausina pyörimään.

Tuo kaariportti päätyi meille ja sai uuden elämän kanalan ulkotarhan riemukaarena. Kyllä aika tavaran kaupihtoo, on taas toteennäytetty.

Tänään täytyy illalla lääkitä yksi kana ja tuo kukonrutjake, minun silmääni näyttää, että niillä olisi jotain liikakasvustoa jaloissa, ellei peräti inha kalkkijalka. Onneksi varastossa on monta annosta Strongholdia joka tappaa kaikki turhat loiset ja korjaa kalkkijalan kertakäsittelyllä.

Pitää ottaa Nuorimmainen avuksi, hämärässä kanalassa on kätevä napata nukkuvat elukat kainaloon ja hoitaa pikainen lääkinnällinen toimenpide. Täytyy vain merkata se kohdekana jotenkin, sitä kun ei nukkuvien rivistä erota millään.

Tänään ollaan pikkuisen ulkoiltu ja käyty mummolassa sunnuntailounaalla. Helppoa ja kätevää kirmata pihan poikki valmiiseen pöytään. Voisin melkein tottua moiseen ylellisyyteen.

Hevoset ovat saaneet keksiä itse viihdykkeensä, huomenna voikin olla jo lukujärjestyksessä merkintöjä myös hevosten osalle. Jostain syystä ne ovat saaneet ihan hulluja sätkyjä mm. naapurin autonpesusta, Miltonin kaulakellosta ja vähän kaikesta. Tamman korvienvälisessä tuulitunnelissa taitaa ujeltaa aave jos toinenkin, välillä se laukkaa häntä tötteröllä ja seuraavassa hetkessä toljottaa tuttu, sumea ja järjetön katse silmissään. Näen selvää yhtäläisyyttä tamman ja rva Siegelin välillä, sielunsisaret.

"Darling, I have no idea.."

Sain minä sentään kuvatuksi ison läjän pieneksi (tai suureksi) jääneitä ratsastuskamppeita ja tehtyä niistä kansiot netin hevostarvikekirppikselle. Jospa joku tarvitsisi lapsilleen housuja, takkeja, toppaliivejä…

Tämmöistä tänään, nyt kamat kasaan ja kuntosalin riemuihin. Vuorossa olisi jalkajumppaa ja sen kanssa saakin olla tarkkana ettei mikään nivel ärsyynny. Tosin tiedän siellä olevan muutaman muunkin eli aika saattaa hyvinkin mennää suorituspaikalta toiselle jonottaessa joten hyvin ehtii kintut huilaamaan.

Esikoinen jää Peetun treeneistä pois, sillä ensi viikko on koeviikko. Läksyjä näyttää olevan kohtuullinen määrä ja historian esitelmä alkaa olla vihdoin valmiina. Kaikkien deadline huomenna. Kokeita ja viikkokuulusteluja riittää koko viikolle.

Tää ottais nyt sitä omaa aikaa, ota sinäkin, missä lienetkin!

Leikkasivat mulle taas talvitukan...