lauantai 21. syyskuuta 2013

Lähtökahvit


Perjantai oli pitkä päivä.
Paljon mahtui pitkään päivään ja kun iltayhdeksän tunnilla ajelin täysikuun valossa kotiin, oli aikaa kerrata päivän käänteitä.

Vastahan se oli kevät, kun tapasin pitkästä aikaa yhden (ja hetkittäin jopa ainoan) nuoruusvuosieni tärkeimmistä aikuisista, Marin. Parhaitten ystävieni äidin.

Juttua piisasi ja aika menetti merkityksensä. Tuntui kuin olisin taas ollut ihan hukassa haahuillut 15 -vuotias ja istunut Marin keittiössä kahvilla. Mari leipoi sämpylöitä tai touhusi jotain muuta. Ja me teinit lojuimme kuka missäkin. Se oli kuin toinen koti. Ja Mari oli pitkät ajat sekä äidin, että osittain jopa isän tilalle astunut aikuinen.

Tietysti pitää muistaa, että 80-lukulainen Joensuu oli kohtuullisen turvallinen paikka olla nuori ja kokeilla rajoja. Hassisen kone edusti rockmaailman turmelusta ja Täältä tullaan elämä -leffa pääkaupungin hunsvottien elämää. Mari luotti meihin ja antoi meidän olla nuoria. Lohdutti ja puhui järkeä jos oltiin sen tarpeessa, rohkaisi kun jännitti, ymmärsi kun v-tutti ja kiitteli kun tiskattiin tai tehtiin edes jotain hyödyllistä. Ja antoi palautetta, myös tulikiven katkuista ripitystä kun olimme sen ansainneet.

Silloin keväällä sovittiin, että poikkean jossain välissä kahvilla ja jatketaan juttua. Elämä päätti toisin ja Mari nukkui pois. Perjantain muistotilaisuuteen minut pyydettiin kahvinkeittäjäksi ja catering-vastaavaksi ja totta mooses semmoiseen pyyntöön vastataan vain yhdellä sanalla: tottakai!

Nappasin tuon ylhäällä olevan kuvan juhlatilan parvekkeelta. Kaunis valo, kaunis päivä.
Ja kyllähän Mari osoitti vielä kerran huumorinsa. Tarjoilin pokkana pikkuväelle mehua... kunnes tajusin että mehu loppuu tällä menolla kesken ja raportoin asiasta eteenpäin. Se olikin tiivistettä.... jota tarjosin raakana. No mehukattia vaan mutta silti. Ja sillä siunaaman hetkellä Mari käkätti korvaani: Varo laimeita, älä tee liian laimeita!

Uups. Onneksi porukka oli yhtä rentoa kuin Marikin ja kaikki (käsittääkseni) ymmärsivät kömmähdyksen. Yksikään lapsonen ei tullut sokerihumalaan ja osa jopa valitti seuraavan kannullisen maistuneen vedeltä... niin... laimeetahan se on, liikaa jatkettu.

Kepeät mullat Mari, kiitos, että olit yksi elämäni aikuisista.


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Syksy tuli taloon


Äitienpäiväruusu innostui kukkimaan. Siitä tietää, että on syksy.
Tiistai olikin jo ihan peruspäivä, tavallista tuttua ja turvallista arkea. Perilliset koulutielle ja itse melko pian perään. Kaikenlaista ajamista ja värkkäämistä olikin taas kertynyt.

Onneksi ehdin kaikkiin sovittuihin paikkoihin sovitussa aikataulussa. Mikä tärkeintä, ehdin myös punttien kolinaan. Viikonlopun löysäilyistä suivaantuneena haastoin itseni ylimääräiseen kyykkyjumppaan ja tein ihan mottipäisen määrän liikkeitä ja toistoja. Tänään eilisen tekemiset eivät vielä tunnu, mutta iltaa kohden ja yön aikana takuulla tuntuu. Torstaiaamu tulee olemaan ankea.

Yritän tänään pelastaa mitä pelastettavissa on ja käyn vähän palauttelemassa. Sekä heiluttelen vähän erilaisia puntteja käsitreenin nimissä.

Käsistä oli eilen puhe ja porina.
Minun vasen pikkusormeni on lääkärin sanojen mukaan: ihan välttävässä kunnossa vasemman käden pikkusormeksi, ei aihetta enempään.

Täysin en allekirjoita oppineen ihmisen väittämää sillä sorminivelessä on yhä lasinsiru. Sen kyllä tuntee.
Eilinen lääkäri totesi, että juu, suonenpää on tuossa ihan nähtävissä ja jos minä nyt tuon avaan niin siitä verisuihkusta ei loppua tule ja sitten menee lopun päivän aikataulut pilalle.

Tuossa vaiheessa minun oli äärimmäisen vaikea hillitä itseni nauramasta ääneen. Lääkäri oli toki 45 minuuttia aikataulusta jäljessä ja huoneestaan kuuluvasta naurunremakasta päätellen työt maistuivat ja juttua riitti kolleegan kanssa. Jonka poistumisen jälkeen sain vielä odotella kymmenkunta minuuttia ennenkuin minun vuoroni tuli.

Parasta kaikessa oli lääkärin ohje nivelessä olevan kyhmyn poistoon:
haet nyt apteekista syylänhoitoon tarkoitettua salvaa. Se kuorii tuota pattia ja arpea pienemmäksi. Toki jos nyt jotain mätimistä tai tulehdusta ilmenee, otat sitten yhteyttä lääkäriin. Kuvata ei tarvitse, jos siellä on vielä lasia, se kyllä kuoriutuu ajan oloon näkösälle ja poistuu.

Jepjep. Tein jo omat johtopäätökseni jatkohoidon suhteen.



Iltapäivällä alkoi sade. Vettä tuli oikein syksyisellä voimalla ja keltaiset lehdet kieppuivat kiivaasti maata päin. Minä tuikkasin tuvan hellaan tulet ja nautin kaikessa rauhassa lämmöstä. Veljekset hulluudessa ihmettelivät kovasti hellan läheisyydessä huokuvaa lämpöä mutta onneksi muistivat, ettei sinne kannata hypätä. Ottaa kipeästi käpäliin, kumpikin on nuorempana asian testannut.

Veljesten touhuista oli viikonloppuna puhetta. Ne ovat monta kertaa istuneet Patsymummon ja Ellin hautojen äärellä. Mustina ja synkeinä tuijottaneet hautakumpuja kuin hartaat hautausurakoitsijat. Tähän tuli nyt tieteellistä faktaa. Ne surevat. Merkillistä, mutta ihan järkeenkäypää. Kissan viisaus ja monimutkaiset aivoitukset eivät ikinä ihmiselle selviä, eikä tarvitsekaan. Pitäköön kissa salaisuutensa.

Nyt on syytä pakata kamat ja suunnistaa kaupunkiin. Iso-J ajelee jossain kainuun peräkorvessa ja selvittelee reittinsä kotiin huomenna. Tämmöistä tämä välillä on. Yksi kun tulee niin toinen lähtee mutta Torpalla arki pyörii.

Hyvä niin.

Mukavaa päivän jatkoa, missä lienetkin.




tiistai 17. syyskuuta 2013

Tuhat ja yksi tarinaa


Torpan päiväkirjoissa on kerrottu jo tuhat ja yksi tarinaa. Tämän toisen tuhannen ensimmäisen tarinan (erittäin sekavaa tajunnanvirtaa) kuvituksena on sekalainen otos viikonlopun räpsyistä. Kuvia oli aluksi 745 kappaletta joista ronskilla kädellä karsin puolet pois. Näiden jäljelle jääneiden ja niistä muutamien julkaistavaksi päätyvien kuvien anti ei ole kuvien teknillisissä ansioissa, taiteellisuudesta puhumattakaan.

Kunhan vaan ovat täytteenä tekstin välissä.

Perjantain ajomatka etelää sujui sukkelasti. Kahden pysähdyksen taktiikalla mentiin ja aikaa kului hädin tuskin viisi tuntia. Antaa mennä kun on alamäki vaan. Liikennevirta oli toiseen suuntaan ja meillä baana auki perille saakka.

Jostain syystä en tykkää yhtään Porvoon moottoritiestä, siellä otsaan nousee välittömästi sarvi ja toinenkin. Kehä kolmoselle noustaessa olen jo niin turtunut ja tottunut liikenteen rytmiin joten silloin mennään autopilotilla. Mistään en hämmästy. Jos täällä näkee kaikenlaista viheltäjää autoissaan, siellä kattaus on vielä kirjavampi ja sekopäitä mahtuu joukkoon pelottavan paljon.


Lauantaina maalaishiiret suunnistivat julkisen liikenteen suosiollisella avustuksella kohti Ison Kirkon kinkereitä. Esittelin Perillisille heidän syntymäsairaalansa, on siitä aikaa kun Haartmanninkadun sairalaassa oli tukalat paikat ja vitsit vähissä.

Kauniissa syyssäässä käveltiin aivan turisteina Töölönlahden rantoja pitkin kohti historiallisen hienoa Olympiastadionia. Tuntui hyvältä kuulla kimakkaa hevosen hirnuntaa, kaikui komeasti stadionin rakenteissa.

Pikkuisen kirosin tyhmyttäni kävellä Rajalan liikkeen ohi ja jättää vastavalosuoja ostamatta. On minulla semmoinen, tietysti. Mutta se oli niin hyvin talteenpantu, ettei lähtötöhinässä löytynyt. Enkä uutta tajunnut ostaa, sillä sille olisi kyllä ollut käyttöä. Katsomomme oli nimittäin se aurinkoisempi katsomo ja valo kentälle oli sekä räikeä että vastainen. A-Katsomossa tunnelma näytti olevan vähän hyisempi. Kuvassa myös tuttuja...


Nautimme päivän annista täysillä sillä ennakkoon emme juurikaan osanneet odottaa mitään. Paitsi hienoja kisoja ja huikeaita hevosia upeissa puitteissa. Pienoista pettymystä aiheutti catering-palveluiden taso. Tai joo, fine diningin hinnalla pizzaslicet ja haaleat kahvit, pahvinmakuiset popcornit. Se on sitä hevosharrastuksen glamouria. Skumppabaareissa ei isompaa ruuhkaa näkynyt joten yhtään ei harmittanut, että se osuus hevosurheilusta jäi Perillisille esittelemättä.

Nälkä alkoi nävertää yhden jos toisen vatsaa iltapäivän vanhetessa ja niin poistuimme kaupungille. Pientä painetta tuli Perillisten puolelta ehtiä vielä pikakierrokselle Forumiin joten jätimme stadikan ja marssimme ostosten pariin. Jälkeenpäin kuulin, että iltaohjelmassa oli six bar -nimisessä kisassa tuttu ihminen mukana. Six bar ei tarkoita tässä yhteydessä kuuden kuppilan pikajuoksua eikä lärvilankkua vaan hevosten korkeushyppykisaa.

Harmi, että jäi väliin.


Sunnuntaina pakkasimme auton lähtökuntoon ja ajoin sen Munkkiniemeen päiväksi. Siitä bussilla Töölöön ja takaisin stadionille. Näimme niin ponien hyppelöt, julkkisten valjakkokisat, lännenratsastusesittelyn kuin myös jännän finaalin jossa kilpailusarjan pääpalkintona oli käytetty golffi. Olihan se käytetty kun 18 km oli mittarissa. Auto lähti ansaitusti Sebbe Nummisen mukana Ruotsiin.

Iltapäivän kisat venyivät, mutta emme jättäneet hommaa kesken. Katsottiin loppukiitoksiin asti.
Stadionilta taksilla Munkkaan, auto alle ja kärsä kohti Vantaata. Eihän sitä voi lähteä kotimatkalle ennenkuin on tankattu kahvit kentän Starbucksista ja toimitettu Siskolikan synttäritervehdykset.
Kello kävi jo iltaseitsemää kun käänsin auton kotimatkalle.

Torpan pihaan kurvattiin Tuhkimon tunnilla, ennen puoltayötä. Kotimatkan loppuosa oli kieltämättä melkoista tuuppaamista. Väsytti, pimeydessä ajelehtivat usvalautat ja tieto liikekannalla höntyilevistä hirvistä ei juurikaan helpottanut ajamista. Onneksi onni oli myötäinen ja sain reissussa nuhjaantuneen retkueemme ehjin nahoin kotiin.

Oli kiva käydä ja oli kiva tulla kotiin.


Maanantai oli astetta ankeampi. Väsymys oli niin valtava, että kun sain Perilliset koulutielle, hiivin takaisin vällyihin ja kuittasin univelkoja vähemmäksi. Päivä meni muutenkin ihan vetelehtimiseksi.

Iltaa kohti ryhdistäyin ja ilmoitin Nassen näyttelyyn! Ensin käväistään Jyväskylässä ottamassa kehätuntumaa, viimeisen kerran avoimessa luokassa. Taitaapa olla myös ensimmäinen kerta. Näyttelyt jäivät meiltä vähän väliin eikä se ole koiran vika. Junnuluokassa Nasse pyörähti kuittaamassa jokusen rusetin mutta valioksi asti ei lähdetty reissaamaan. Niihin ruuhkavuosiin ei kertakaikkiaan mahtunut enää näyttelyreissuja. Hevosessa, vuorotyössä, matkatöitä tekevässä miehessä ja kahdessa pikkuipanassa oli tekemistä.

Siinä kävi sitten eilen niin, että ei Rouva Kasvattajan tarvinnut yhtä tekstaria pidempään tätä hullua yllyttää, Nasse marssii kahdeksantena syntymäpäivänään Veteraanikehään, missäpä muualla kuin Messukeskuksessa, Suomen suurimmassa koiranäyttelyssä. Nasse on suurten areenoiden taitelija, joten Herra Veteraani saa ansaitsemansa synttärikemut. Peetu pääsee myös messariin, kolmena päivänä.



Loppuvuodelle ei ole montakaan vapaata viikonloppua jäljellä, kalenterimerkintöjä alkaa olla niin tiuhassa, että kalentereista on syytä pitää kaksin käsin kiinni. Onneksi jo tänä viikonloppuna on valokuvauskurssin eka osio.

Seuraava merkintä painaa päälle. Kohta pitää lähteä näyttämään sormea lääkäritädille, se on edelleen pipi. Tikit lähti mutta pipi jäi. Oletan, että järjestys menee kutakuinkin röntgenin kautta leikkausjonoon.

Tämmöistä tänne tänään. Tuhat ja yksi tarinaa torpalta on nyt tässä. Kiitos kaikille jotka olette kanssamme kulkeneet. Käykäähän talossa tai laittakaa viestiä vieraskirjaan.

Jatketaan tarinaa jahka joudetaan. Keep calm and carry on. Missä lienetkin.




maanantai 16. syyskuuta 2013

Välihuuto: kotona!


Heipähei !
Tulin vain pikaisesti kuittaamaan itseni kotiutuneeksi. Hieno reissu oli ja ehdottomasti ajamisen arvoinen. Kotona oltiin sunnuntai-iltana vasta Tuhkimon tunnilla koska lähtö kisa-areenalta venyi samaa tahtia kuin itse kinkeritkin.

Olihan se aika ikävää ajella pimeässä, usvalauttojen keskellä, väsyneenä ja tietoisena siitä, että molemmin puolin tietä velloi arvaamattomia hirvilaumoja. Onneksi eivät ryhtyneet ylimarssiin meidän ajelumme aikana.

Kameralla on paljon kuvia ja puran niitä kunhan tästä tokenen.
Tämä päivä menee palautumiseen. Perilliset lähtivät urheasti kouluun ja minä jemmasin itseni takaisin vällyihin.

Torpalla kaikki hyvin ja kaikki kotona.

See you later!