perjantai 13. syyskuuta 2013

Iloista perjantaita!



Muistakaa, tänään on perjantai. Kolmastoista päivä. Minulla paloi kiesissä jo yksi aivan uusi, ennennäkemätön varoitusvalo EDC tai jotain vastaavaa. Ruotsinkielisestä (!!) ohjekirjasta tulkitsin sen olevan jonkinlainen moottorin sähköhäiriön varoitusvalo. Sitten se sammuikin. Mutta syttyi kohta uudelleen. Ei osaa päättää ollako vai ei joten sammui ja meni varmaan tutkiskelemaan sieluaan.

Mitähän muuta mukavaa tämä päivä tuokaan eteen? Äitikullan vuorolla terveyskeskuksen laboratorion tietokoneet tilttasivat ja joku oli irroittanut printterin kaapelin. Tästä tulee vielä hieno päivä!

Olkaahan tarkkana, missä lienettekin.

Mukavaa viikonloppua, minä pyrin nyt kiivaasti järjestelemään asioita niin, että pääsen kurvailemaan pitkin etelän tietä hyvän sään ja päivän valon aikana. Hyvällä tuurilla niin käykin.

Tähän loppuun vielä Toveri Titalle tunnistustehtävä:

Mikähän rentun ruusu se tämäkin on?
PeeÄäs:
tämä on Torpan päiväkirjan merkintä nr. 999! Hups, onhan tuota juttua pukannut vuosien aikana. Ei tässä kyllä ihan näin pitänyt käydä.


torstai 12. syyskuuta 2013

Pois alta, komiat tuloo !


Jäykin pakaroin kuin entinen Lufthansan stuertti, askelsi Pappakoira kun trimmaajalta tuli. Voi sitä ylemmyydentunnetta joka tuosta herrasmiehestä huokui. Aito engelsmanni. Oitis käännyin Rouva Kasvattajan puoleen ja tiedustelin olisiko mitään mieltä ilmoittaa Herra Koira näyttelyyn, Veteraaniluokkaan. Ja vastaus oli: kyllä.

Katsellaan tässä nyt sitten sopiva näyttely (talvikaudella niitä on aika vähän...) ja toivotaan karvojen suotuisaa kasvua. On nimittäin oma taiteenlajinsa ajoittaa tuommoinen nypittävä turkki näyttelykuntoon.

Se ihana nainen joka Nassen trimmauksista nykyisin huolehtii, on onneksi sangen pätevä turkintietäjä ja veikkaili, että alasnypinnästä ottaa 4-6 viikkoa seuraavaan huoltosiivoukseen. Ja siitä sitten pari viikkoa ja ollaan melko nätissä kuosissa.  Minä joudun kalenteri kädessä ynnäilemään viikkoja ja näyttelyiden ilmoittautumisaikoja ja varsinaisia näyttelypäiviä. Eikä alasnypintääkään voi tehdä ihan milloin vaan, karva kypsyy ja irtoaa vasta elinkaarensa lopussa. Jatkuvassa näyttelyturkissa ei voi pitää, se on yksinkertaisesti mahdotonta koska karvalla on elinkaari. Alku ja loppu ja kaari siinä välissä.

Ei helppo rasti ensinkään tämmöiselle joka unohtaa oman lapsensa kauppaan *köh*

Oi katso tätä uljautta!
Nasse on niin mainio, ettei toista moista ole.

Tämä alkuviikko on hujahtanut taas niin sukkelasti, että eipä juuri ole mitään mainetekoja joutanut tekemään.

Salilla olen viikkotreenini äheltänyt ja nyt tulee pakosta siihen hommaan kolmen päivän tauko. Täytyy pakata jonkinlaiset hölkkäkuljettimet mukaan ja lähteä rohkein mielin ja pelottomin sydämin suureen seikkailuun, Mankkaan kujille.

Torpan kurkihirren alla on purettu niin teiniangsteja kuin omiakin patoutumia, mutta kyllä tähän tupaan meteliä mahtuu. Tärkein läksy, minkä olen mitä ilmeisimmin tajunnut (tai ainakin hajulle päässyt) liittyy vanhemmuuteen.

Kun toinen vanhemmista ns. flippaa, on toisen syytä pitää turpavärkkinsä kiinni ja koettaa olla se joka valaa tyynnyttävää öljyä tyrskyinä kuohuville laineille. Eihän se ole teinin vika, että välillä ahistaa ja on niin pahuksen rankkaa. Etenkin kun on tämmöiset takapajuiset muinaismuistot saanut vanhemmikseen. Niin kauan, kun kukaan ei mene henkilökohtaisuuksiin, täällä saa mekastaa pahimmat höyryt pois, kukin vuorollaan. Eilen suurin yhteenotto tapahtui isän ja tyttären välillä.

Peetu: Kyllä tämä ihan Nassen hönkä on. On se se!
Peeturukka ei millään meinannut uskoa, että tuo solakka sukkula on Nasse-setä ja kokeili hammastakin tunnusteluissaan. Lopulta uskoi, että Nasse se on. Ja taas oli riemu rajaton. Hippaa juostiin läkähdyksiin asti pitkin pihanurmea eikä varmasti välillä kumpikaan ollut kartalla siitä, kumpi ompi kumpi vai onko kumpikin hukassa. Äly niiltä ainakin oli kadonnut johonkin mustaan aukkoon.

Hitsi, hyvin me vedettiin, sata lasissa! Tai kaks!
Huomenna suunnataan leijonankuono kohti etelää ja karautetaan likkaporukalla Isolle Kirkolle. Lauantaille ja sunnuntaille toivon suotuisia säitä, meidät tavoittaa silloin Olympiastadionilta. Vaikka sataisi rakeita, me kökötämme katsomossa.

Tällä kertaa ei mennä ihan perinteisellä Horse Show -tyylillä koska täytyy toimia esimerkkinä Perillisille. No, tuleepahan tämäkin elämys koettua.

Ennenkuin reissuun päästään, on selviteltävä muutama minuutilleen ajoitettu tehtävärasti. Aikaa on vähän, sitä on todella vähän. Mutta on sitä ennenkin pieniin ihmeisiin venytty joten luottavaisin mielin hinaan äässini nyt yöpuulle.

Ennen sitä on kuitenkin esiteltävä yksi Torpan Ihmeistä. Tyrnisato!
Äitikulta kiiruhti tupaan ja esitteli kämmenellään kahta keltaista papanaa ja tivasi: etpä taida arvata mitä ovat? No en. Sitten, vähitellen tajuntaani ilmiintyi muisto keltaisena notkuvista puskista espoolaisella rantaraitilla. Jumaleissöni, tyrni. Ihan itse!

Kamera käteen ja räpsräps. Säädöistä viis kunhan kiireesti otetaan todistusaineistoa.


Vuonna 2009 ostimme eräältä sukkelalta suharilta 12 tyrnipuskan tainta. Eräänä päivänä takaovelle ili ilmestynyt läjä muovipusseja (eniten oli Alkon kasseja, minä laskin) joissa tökötti kurjia tikkuja kurjissa multapaakuissa. Istutin ne mielestäni karuihin oloihin, pohjoisen tuulen puhaltamalle peltoaukean laidalle. Sen karumpaa paikkaa meillä ei ole. Kun puuttuu se merenranta. No nehän sitten kuolivat ensimmäisenä talvena. Takuutaimiakin sain jotka luonnollisesti kuolivat. Kaksi taimea siellä sinnitteli vaikka veikkailinkin kuolon korjaavan kummatkin.

Kaikki nämä vuodet ne kaksi ovat kasvaneet ja varttuneet, mutta koska tyrnityttö tarvitsee marjoakseen poikapuskan, ei satoa näkynyt. Urheasti kumpikin pukkasi joka kevät lehteä ja pituutta, enkä kiskonut niitä juuriltaan vaan annoin olla. Koristeena ja muistutuksena tyrnikokeiluista.

Ja sitten tänään tämä ensisadon ihme paljastui. Aikamme ihmeteltiin neitseellistä sikiämistä, kunnes Äitikulta äkkäsi toisen puskan juuresta pienen, mutta pontevan oksan. Se oli se kitulias keppi jonka jätin paikoilleen ja istutin samaan poteroon 'takuutaimen'. It´s a boy! Jippii. Meillä on kaksi hedelmällistä tyttötyrniä ja yksi tunnollisesti pölyttävä poikatyrni.

Osuu se onni joskus kohdallekin. Tämä on kulta-aarre jota tarkoin vartioin jatkossa. Maku oli tyrnimäisen kirpakka mutta juuri oikea.

Näihin iloisiin tunnelmiin päätän päiväkirjanmerkintäni. Pelloilla ajelehtii aavemainen usva ja minä ajelehdin nyt petiin. Hyvää yötä ja mukavaa perjantaita, missä lienetkin!





maanantai 9. syyskuuta 2013

Uusi viikko


Joku tinttiparvi näpisti punaiset pihlajanmarjat mutta nämä valkeat säästyivät.

Uusi viikko alkoi lepo-, huolto- ja huilipäivänä. Ja mahdottoman kiireisellä aikataululla. Luonnollisesti.
Aamulla olin ennen sianpieremää kynsimässä kampaamon ovia ja pääsinkin lepuuttamaan päätäni Johannan osaavissa käsissä. Sieltä tiukka kurvaus tilitoimiston pihaan ja papereiden jättö.

Miten olikin ihmiskurjalle käynyt ihmeellinen ja ennenkuulumaton moka? Minä nimittäin ryhdyin tuossa taannoin ponnekkaasti latomaan elokuun tositteita nippuun. Ja havahduin siihen jäätävään faktaan, että käsissäni oli heinäkuun tositteet. Jumaleissöni, pumppu heitti pari volttia ja sitten meinasi iskeä pakonomainen tarve hengitellä paperipussiin.

Onneksi liput ja laput olivat siistissä järjestyksessä eikä niiden aikajärjestämiseen mennyt kuin vartti.
Olin totisesti aivan varma, että olin jo aikaa sitten toimittanut mokoman heinäkuun tilinpitäjälle pideltäväksi. No, ei pidä olla varma näköjään omistakaan töistä.


Kun työasia oli poissa päiväjärjestyksestä, kaahasin renkaat soikeina ja nilkka suorana kaupungin toiselle laidalle nauttimaan shiatsuhoidosta. Kaksi tuntia hupsahti ties minne, keho naukui tyytyväisenä ja taisinpa ottaa pienet hätäiset tirsat siellä pehmoisella futonilla.

Sain pari akupunktionastaa oikeaan korvanlehteeni ja hyvät eväät kotihoitoon. Nyt pistetään kuonat liikkeelle, ihan kirjaimellisesti. Kannattaa asetella lähipäivien reittinsä niin, että vessa ei ole kaukana tai hankalan matkan päässä.

Siitä kotiin, pikaojennus soffalle ja sitten taas kaupunkiin. Esikoinen istui jo kampaajan penkissä ja Nuorimmainen pääsi jatkamaan istuntoa. Äitikulta oli matkalla tipautettu kyydistä silmäsairaalan pihalle.

Lounaan kuittasin smoothiella, ei kertakaikkiaan uponnut minkäänlainen kiinteä eväs. Outoa. En ole raskaana, se kerrottakoon ennenkuin kukaan ehtii edes ajatella.

Yllättäen *köhhhöh* löysin itseni puhelinoperaattorin myymälästä ja sukkela nuorukainen tökkäsi tuotapikaa uuden valkean puhelinpaketin käteeni.

Kotimatkalla poimin Äitikullan kyytiin ja tuotapikaa oltiin jo kotona. Iso-J kyyditsi Perilliset lainakiesillä, sillä Pösötti on huollossa torstaihin saakka. Tämä tietää sitä, että pääsen perjantaina reissuun huolletulla kiesillä. Sopii paremmin kuin hyvin. Omassa on palanut se kirottu sianpää-symboli jo muutaman viikon enkä mitenkään pala halusta astua taas sisään siihen autokauppaan. Siihen... jossa potentiaalisia asiakkaita ovat vain miehet. Sovinismin viimeisimpiä ja syvimpiä bunkkereita.


Päivä on säiden puolesta liittynyt ihanien, aurinkoisten ja kirkkaiden loppukesän päivien jonoon. Näitä kiitos lisää tuonne marraskuulle saakka, jolloin sopii pakastua ja sataa vähän lunta. Mutta vasta sitten, kun minä olen saanut valkosipulit penkkiin. Voin kuvitella miten tympeää puuhaa olisi hakata rautakangella reikä jokaista perhanan valkosipulin kynttä varten. Kyläläiset kuolisivat nauruun.

Perilliset ottivat Sörsselsonin töihin ja poninretku pääsi veivaamaan tuttuja hannunvaakunoita ja ympyröitä. Niitä meillä harrastetaan, paljon. Pyykkejä keräillessäni kuuntelin tasaista kavioiden jumputusta ja se on muuten aika kiva ääni. Omalla pihalla kuultuna. Töttistä kävin lahjomassa porkkanoilla ja sain sen venkulan taipumaan aika mukaviin venytysasentoihin. Ahne hevonen tekee kaikenlaisia spagaatteja porkkananpätkän toivossa.

Ilta menikin sitten sitä valkoista puhelinpakettia purkaessa ja käyttöönottaessa. Taas se perhanan puhelin on käyttäjäänsä fiksumpi. Minä en (vielä) keksinyt miten ja missä saan siirrettyä ostetut musiikit (rakkaan juoksumusalistani) tähän uuteen luuriin. Sen pitäisi olla aivan helppoa ja kätevää, mutta taisin etsiä vääristä huoneista.

Menin jo ihan sekaisin niistä piuhoista ja muista joten huomenna otan luurit mukaan ja kipaisen sen sukkelan nuorukaisen pakeille. Esikoinen perii vanhan puhelimeni eikä millään meinaa malttaa odottaa, että saisi sen haltuunsa ihan luvan kanssa.

Tämä täältä tänään. Huomenna Iso-J karauttaa keskimaahan ja minä kaupunkiin.

Aurinkoista alkuviikkoa, missä lienetkin!