lauantai 13. heinäkuuta 2013

Si, si!


Viimeinen lomapäivä on kääntynyt lähtöpäiväksi. Laukkuja pakataan ja punnitaan ja tavaroita jaetaan suunnilleen tasan kaikkiin pakaaseihin. Lauantaina puoliltapäivin lähdemme ystävällisen naapurin kyydissä kentälle ja yritämme suoritua koneeseen ilman isompia kommelluksia. Kotimaan kamaralle meidän pitäisi lävähtää iltakahdeksan tienoilla. Päätimme, että yö ollaan Espoossa ja sunnuntaiaamuna lähdetään kömpimään kotikoloa kohti.

Minun täytyy kyllä myöntää, että tämä pidennetty viikko täällä andalucian auringon alla on muuttanut käsityksiäni tästä maasta, paljon. Niin paljon, että suunnittelen jo kovasti uutta reissua. En ehkä ääneen mutta hiljaa mielessäni.

Perheelle tämä yhdessäolo, yhdessätekeminen ja elämä ilman arkirutiineja on tehnyt hyvää. Nyt on ollut aikaa vain olla. Se on aika hyvin muuten niin ajastetussa elämässämme.

Näennäisleppoisa maalaiselämä on kuitenkin varsin tiukasti aikataulutettu, suunniteltu ja vuodenaikojen mukaan erilainen. Ei sitä paljoa jouda telkkaa katsomaan kun jokaisesta torpan ikkunasta näkyy uusi työmaa.

Olen suunnattoman kiitollinen, että tänä vuonna tämä mahdollisuus irtiottoon tarjoutui.

Torstaina ajelimme Rondaan. Google on ystävä ja kertoo varmasti paljon tästä antiikkisesta vuoristokaupungista. Jo pelkkä menomatka sinne, mutkikasta ja aina vain korkeammalle kiipeävää tietä pitkin oli elämys.

Itse kaupunki, etenkin sen historiallinen alue oli henkeäsalpaavan upea. Harmittelen, etten saa syvyys- ja korkeuseroja kuviin niin huikean todellisina kuin ne ovat.


Päivä oli kuuma, joten ylösalas kipuaminen söi kuntoa. Onneksi vehreitä puistoja ja varjoisia terassejakin oli kiitettävän tiuhassa. Ja sangria kylmää.

Tuolla korkealla vuoristossa ei käy vilvoittava merituuli vaan tuuli on kuivaa ja kuumaa. Koville otti mutta oli kaiken vaivan väärti.

Pois ajelimme sileämpää ja suorempaa reittiä, San Pedroon, Marbellaan ja siitä suitsait sukkelaan A-7:lle. Olemme jo monet oppirahat maksaneet siitä, että ollaan kurvattu väärään ränniin ja päätyneet maksulliselle AP-7:lle.

Marbellan jälkeen stoppasimme vielä kerran La Canadan ostosparatiisiin ja teimme viimeiset hankinnat. Iso-J on sangen kärsivällinen, ottaen huomioon, että autossa on kolme kenkä-, laukku- ja rättitarjonnasta seonnutta naisihmistä.

Hän toki löysi oman keitaansa, siellä iso cerveza 1 €. Eipä siis muuta kuin isi parkkiin ja tytöt irti.
Minäkin, niin tolokun immeisenä kuin olen itseäni pitänyt (pyhimykseksi julistanut), hypistelin Hollisterin rekkejä autuaana ja teinkin monta hyvää löytöä. Eipähän tarvitse kotona rättikaupoilla ravata.


Illalla lähdimme vielä kerran tapaamaan kaupungin parasta edeskäypää, Mr. Happy Singhiä. Sen ravintolan antimet ovat parasta ikinä. Eilisen pizzan yllä hiljennyin ja melkein vuodatin pari ilonkyyneltä pizzaan. Se nyt vaan oli niin hyvää.

Perilliset, the Princesses, saivat tietysti erikoiskohtelun ja talo tarjosi jälkiruuat. Jäätelöt, Irish Coffeet ja laskun mukana pienet hömpsyt jotain makeaa ja helposti kurkkuun solahtavaa.

Minulla on ollut Irish Coffee -juomiin monet vuodet negatiivinen katsanto. Lienen joskus iloisen illan päätteeksi kumonnut toisellekin jalalle ja maksanut seuraavana aamuna kalliisti huikentelevaiset valintani.


Sielu ja ruumis ravittuina kapusimme kotimäkeä huikean paljon puolen yön jälkeen.
Tänään aamu koitti pikkuisen turhan aikaisin mutta pääsimme kuitenkin liikkeelle kohtuullisen ajoissa. Tarkoitus oli piipahtaa Antennivuorella ja treffata serkkupoika.

Sen verran möhlittiin aikatauluissa, että serkkupojan piti jo rientää toisaalle joten sukulaisia ei tällä reissulla nähty. Ehkäpä jo seuraavalla kerralla.

Antennivuori on korkealla. Ihan pahuksen korkealla. Tie kapenee ja kapenee ja turvakaiteita on vain jyrkimmissä kurveissa. Onneksi autoja ei tullut vastaan sillä siinä on vaihtoehtona vain ja ainoastaan ohituspaikalle pakittaminen.

Ja siellä ne olivat, hiljaa humisemassa, Teletapit.


Antennivuorelta laskeuduimme alas kaupunkiin. Olihan meillä rantakamat mukana mutta jostain syystä emme saaneet aikaiseksi hinata itseämme rannalle. Eikä tämä lomamme ainoa pilvisempi päivä suoranaisesti houkuttanut rantapedille rojottamaan.

Ajelimme Paseota pitkin poikin ja toimittelin mm. Anopin apteekkiasioita. Parkkeerattiin auto ja jalkauduttiin keskustaan pienelle välipalalle ja tutkimaan kauppojen antia.

Vähän oli ajatuksissa tuliaisia katsella, mutta mikään ei oikein sytyttänyt. Kaikkea oli jo nähty, niin paljon, että päässä sumeni.

Viimeiset kierrokset kehätien kauppakeskuksissa ja marketin kautta kotiin.  Illalliseksi tuunattuja valmispizzoja ja jääkaapin tyhjennystalkoiden antimia.

Nyt alkaa olla pakkaukseet valmiina ja Torpan väli köllähtää hyvän päivän päätteeksi ansaituille unille.

Hasta luego Finlandia!








torstai 11. heinäkuuta 2013

Kahdella rintamalla

Lomapäivät seuraavat toinen toistaan.

Automaattisesti herään, ilman herätyskelloa, heti seitsemän pintaan (hevosten ulosvienti) ja totean vieläkin olevani riittävän välimatkan päässä arjen rutiineista. Naapurin neljä kanaakin ovat hiljaisia tyyppejä, niillä ei ole hulluja kukkoja rääkymässä olemassaoloaan niinkuin meillä siellä kotona. Mistä niitä on meille niin monta ja niin pahaäänistä siunaantunutkin??

Torkun siis vielä tunnin, puolitoista kunnes löntystelen lataamaan kahvinkeitintä. Pitää sitä juhlamokkaa saada vaikka missä maailman äärissä olisi. Koska suomalainen on semmoinen, tapojensa orja. Lomallakin.

Kotikadun puussa asuu joku pahuksen pulu jolla on joko hengitysvaikeuksia tai ylitehostunut lemmentuska. Se hinkuu, hönkyy ja kujertaa varsin pontevasti. Pärjää siis kotitorpan kukoille melko hyvin.

Ja kun ensimmäiset askeleet läpsyvät kivilattialla, alkaa kimppakissa Rusina parkumaan huomiota etuparvekkeelta. Aamiaistarjoilua se odottaa kehräten ja kinttuja puskien. Mutta jos sitä erehtyy silittämään, se nappaa kiinni. Ei pure liian kovasti, mutta osoittaa kyllä, ettei ole soveliasta lääppiä liikaa.

No ei lääpitä ei. Eikä nostella syliin. Ties mitä kirppuja...

Tämä päivä oli vähän välipäivä. Ostoksilla oltiin La Canadan tavarataivaassa. Hollisterin puoti on nyt tullattu katosta lattiaan kahteen kertaan. Tyhjin käsin ei ole poistuttu.

Käytiin kunniallisina kansalaisina maksamassa eiliset parkkisakot. Tosin maksuautomaatin symbolien selvittämiseen tarvittiin pikapuhelu serkkupojalle. Hän ohjeisti niin selkeästi maalaisserkkuaan, että sakot saatiin kuitattua ja kuitit tungettua oikeasta lävestä sisään.

Perjantaina treffataan serkun kanssa toivottavasti ihan naamatusten. Onhan se ihan kiva kerran kymmeneen... öööh, kahteentoista vuoteen tavata sukua. Ja kyllä minä mielelläni vaikka vuosittain treffailen, onpahan syy pitää lakisääteinen pienyrittäjän vuosiloma.

No hups. Ajatus karkasi. Tätä se loma tekee. Tehtävänsä.

Kotitorpalla on kuulema kaikki hyvin. Äitikulta tikahtuu mansikoihin mutta on säästynyt suuremmilta kastelu-urakoilta. Ilmeisesti siellä on ollut kohtuullisen viileää ja sateistakin. Kitkemisestä en uskaltanut kysyä.

Hevosilla menee hyvin. Viimeksi tuli terveiset pari päivää sitten ja voi pojat mitä kuvamateriaalia minulla onkaan. En saa niitä nyt valitettavasti auki, mutta julkaisen ne heti kun saan imuroitua jotenkin pois facebookin viestiliitteistä.

Kumpainenkin on päässyt mm. irtohypytysradalle ja Sörsselsson on kuulema multitalentti. Jotenkin asia ei tule varsinaisesti yllätyksenä. Se jätkä on lahjakas.

Ja yllättäen sopiva satulakin olisi löytynyt. Hinta kohtuulliset 80 euroa.


Nämä kaikki kukat menevät Peetupojalle. Poika juhli 1-vuotispäiväänsä syömällä yliannostuksen ruohoa, oksentelemalla ja pieremällä monta mattoa kuralle. Hölmö pikkuinen. Ja sääli hoitokodin äitiä joka kuuraa mattojaan.

Juhlapäivän kattaus on kuulema ollut keitettyä riisiä. Toivottavasti oli opiksi ja ojennukseksi.

Kissaveljeksistä ei ole mitään hälyyttävää kuulunut, uskoakseni Äitikulta on pysynyt kattikaartinsa nuppiluvusta kärryillä ja ilmeisesti Nassekin voi ihan hyvin. Pulskasti ainakin, niinkuin aina mummolassa.

Pidetään Peetulle oikeat synttärit sitten kun kotiudutaan. Kovasti olemme etsiskelleet tyylikkäitä koiranpantoja mutta valitettavasti valikoima ei ole mitenkään kattava. Puerto Banuksessa toki olisi ollut Koko von Knöbelin kauppa, mutta hintaluokassa 10-50 euroa ei ollut sopivan pituisia tai sopivan värisiä pantoja.


Mekin olemme syöneet hyvin. Tämä välimerellinen rento elämänrytmi sopii meille. Syödään myöhään, illan pimennyttyä ja viilennyttyä. Sangria on loistava iltajuoma ja illalla lataan aina pikkupulloja vettä pakastimeen. Kun lähdetään reissuun, nappaan jääkalikkapullot mukaan ja niistä riittää jääkylmää janojuomaa moneksi tunniksi.

Tuosta sangriasta vielä. Olin aivan unohtanut miten hyvää ja raikasta se on. Tarvikkeet ovat helpot ja halvat. Pullo 'kaasuvettä' gasosaa, pullo Don Simon sangriaa ja muutamia appelsiineja. Yhdistä ainesosat, pidä kylmässä ja nautiskele. Minä viipaloin appelsiinit semmoisenaan pitkään lasiin ja täytän nesteillä. Oivallinen jälkiruoka. Nautitaan rauhassa terassilla istuskellen. Tarvikekulut noin euro per litra.

Huomiselle olisi ohjelmassa koko päivän reissu Rondaan.
Muinainen kaupunki joka kuuluu käsittääkseni Costa del solin must see -listan kärkikolmikkoon.

Nyt on aika pistää mamma kumoon ja käydä kyselemässä Nukku-Matin yönäytöksiä.

Tämmöistä tänne tänään. Välillä netti hiertää ja aiheuttaa pientä hiostusta. Mutta kaikesta selvitään. Manana, manana, eihän tämä ole niin päivän päälle.

Rentoa torstaita, missä lienetkin!

Olisihan se pitänyt arvata, että tämä kyltti vie serkkupojan treenikämpälle

Talojen nimikylttitaidetta
Tässä on tiukka kurvi vasempaan, ylhäällä näkyy jo oikealle taittunut kurvi
Tästä tiukka u-käännös ylös oikeaan
Maalisuora, viimeinen talo vasemmalla


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Reissupäiväkirja


Kaukaisella vuorenrinteellä on killottanut kultainen pallukka ja sen alla hassu valkoinen möhkäle. Sitä piti lähteä katsomaan. Taisi olla sunnuntai kun tuonne kurvailtiin. Siellä on mitä ilmeisimmin hindulainen temppeli, ainakin pulleamahaisia buddhapatsaita, suitsukealttari ja meditoivia ihmisiä sieltä löytyi.

Voi sitä myötähäpeän määrää kun muuan turisti löntysti sisään temppeliin koiransa kanssa, pälisi ja pulisi ja teki hölmöjä ilmeitä nurkassa meditoivien kiusaksi. Ei sitä aina tarvitse olla suomituristi kun voi käyttäytyä tyhmästi. Idiootteja löytyy ihan kaikista kansallisuuksista. Tämä koirantaluttajapösilö oli engelsmanni.


Samalla rinteellä oli Perhospuisto joten sinne sisään. Tuli vähän höh-tässäks-tää-nyt-olikin -fiilis, koska tämä oli pienin perhospuisto mitä minä olen eläissäni nähnyt. Olen nähnyt muutaman ja Iso-J vielä enemmän. Sisäänpääsymaksu oli koko perheeltä reilut 30 €. Nähtävää siellä oli noin puoleksi tunniksi. Toisaalta, se trooppinen kosteus ja norona selkää pitkin valunut hiki teki olosta tuskaisan. Kotikaupungin Botania on paljon upeampi kokemus.

Äkkiä ne perhoset oli bongattu ja keskityin ottamaan kuvia sen minkä pikkupokkarilla pystyin. Sinistä morphoa en saanut kuvattua, sillä se on nopea ja vikkelä lentäjä eivätkä näkemäni kaksi morphoa suostuneet pysähtymään perhosbaariin edes yhden räpsyn ajaksi.


Tässä menee jo päivistä niin sekaisin, että en enää muista minä päivänä kävimme vuoristokaupunki Mijaksessa. Se on hieno paikka. Niin hieno, että kävimme siellä tänään uudelleen. Ajelimme ensin antennivuorelle, melko ylös. Olisi kannattanut mennä perille saakka, sillä siellä lentelee kuulema kotkia.
Äänestimme kuitenkin Iso-J:n vuorenvalloituksen nurin äänin 3-1 ja käännyimme ensimmäisessä sopivassa paikassa takaisin.

Omatuntoni parkui syyllisenä koska samaa vuorenrinnettä kitkutti ylös muuan sporttinen heebo, fillarilla. Minä plösö istua pönötin autossa. Ja vähän koipiani venytelläkseni räpsin kuvia alas kaupunkiin.


Mijaksessa oli pari erikoisuutta. Aasitaksit, Burros taxis. Toinen erikoisuus on se, että suuri osa turisteista oli itämaisia, ilmeisesti kiinalaisia. Monet heistä näyttivät olevan maalauskursseilla, sillä heitä istui mitä merkillisimmissä paikoissa akvarellilehtiöineen.

Toinen suuri turistiaktiviteetti näkyi olevan hevoskärryajelut. Kyllähän siinä suomalaiseen hevosenpitoon tottuneen kukkahattutädin nuttura vinkui pinkeänä kun näki kohtuullisen kuivakoita hevosia kiertämässä samaa turistireittiä ympäriympäriympäri. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen.

Kolmas erikoisuus on kaupungin laaja ja kattava italialaisruokaravintoloiden määrä. Pizzaa ja pastaa, pastaa ja pizzaa. Ja tietysti meille osuivat ne valmispohjalle kootut lärpäkkeet, ei omin kätösin veivattua pohjaa, ei pizzauunin tuomaa rapeutta. Noh, nälkäänsä syö vaikka kaktuksia joten menivät ne alas.


Silti, suosittelen kohdetta lämpimästi. Paljon kauneutta, siisteyttä ja ystävällistä palvelua vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Spangelskalla ja elekielellä pärjää pitkälle. Kulinaristisia huippuhetkiä emme Mijaksessa ole toistaiseksi kokeneet, mutta ehkäpä vielä jonain päivänä sekin koetaan.

Reissun toistaiseksi parhaat ateriat olemme syöneet eräässä rantakadun monitoimiravintolassa. Se onkin kokonaan oman tarinansa arvoinen juttu, joten palajan asiaan myöhemmin.

Torremolinoksessakin on käyty ja tänään käristettiin nahkojamme kaupungin rannassa. Saatiin myös sakot ja se käytäntö on aika kiva. Tuulilasissa oli kuitti ja pikkuinen kirjekuori. Sakotetulla on 24 tuntia aikaa kuitata pikkusakko palauttamalla kuori, kuitti ja maksu 6,55 € rikepaikan automaattiin. Jos sitä ei hoida, räpsähtää ko. ajoneuvon rekkarin perusteella omistajalle 60 €:n pikavoitto.

Arvannette varmaan, että heti aamusta Iso-J karauttaa kaupunkiin hoitamaan kirjekuoren oikeaan laatikkoon. Tuo käytäntö olisi tervetullut Suomeenkin.

Ai joo, ne käsiveskatarpeet on löydetty. Hävyttömän kallis, mutta kiva paikka on Park Cocodrillos.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, Fuge kuittaa ja kiittää tästäkin lomapäivästä.


PeeÄäs, tervetuloa lukijakuntaan Anja!