keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Huhtikuun kymmenes päivä


Kevät etenee. Kyllä vaan, vihdoin!
Lumipenkat ja kinokset hupenevat niin, että suhina kuuluu. Aurinko jaksaa paistaa ja uusia lintusolisteja on liittynyt entisen joukkoon. Mustarastasta ei ole vielä näkynyt eikä kuulunut. Sikäli ihan hyvä, ettei ole näkynyt, yleensä mustarastaan vierailun jälkeen tulee lunta, ainakin minun vähäisten havaintojeni pohjalta. Keväämmällä, lumien kokonaan häivyttyä rastaita on monta sorttia heti aamusta nyhtämässä matosia nurmen uumenista. Mustarastaan laulua kyllä jo kaipaan.

Aamulla nauroin ääneen koirien pöljäilyille. Hanki on aamulla kantava ja kova mutta heti kun aurinko osoittaa kuumottavat säteensä, se pehmenee. Peetupoloinen kipitteli iloissaan metsän reunaan saakka rusakon papanoita metsästäen. Ja takaisin palatessa nylkytti kuin mittarimato, joka neljäs askel upotti. Näytti väsyneeltä palatessaan. Nasse, vanha ja viisas koira katseli nuorukaisen uhoa ja menoa ja voisin vaikka vannoa, että se vanha kelmi pudisteli tietäväisenä päätään.

Bougainvillean parempi puoli...
... ja vähemmän kuvauksellinen kohta

Viikon uutisointia on Talvivaaran lisäksi (siellä vuotaa taas) leimannut koulumaailman karumpi arki. Ne lukijat, jotka eivät seuraa suomalaisia medioita voivat päivittää tietonsa vaikka tästä.

Minun on henkilökohtaisesti suunnattoman vaikea ymmärtää miten tämä on tämmöiseksi mennyt. Että koululaiset hyppivät opettajien silmille ja käyvät iholle ihan miten sattuu, kuin lauma villiintyneitä apinoita. Haluaisin oikein todella kuulla, mitä tuonkin uutisissa nyt olevan oppilaan vanhemmat haluaisivat sanoa puolustukseksi, opettajahan on jo sekä tuomittu (erotettu) että esiintynyt omalla nimellään julkisuudessa. Luulisi näillä vanhemmilla olevan jonkinlainen käsitys siitä, mitä heidän lapsosensa koulussa tekee ja miten ovat opastaneet siellä käyttäytymään.

Silloin kun minä olin nuori *huokaus*, metkuja toki tehtiin, mutta sekä opettajia että virkavaltaa arvostettiin ja kunnioitettiin. Nyt tuntuu siltä, että kenenkään fyysinen koskemattomuus ei ole turvattu ja kaikille saa sanoa mitä mieleen juolahtaa. Mihin ihmeeseen ja kenen luvalla peruskohteliaisuus on kadonnut? Suoraan sanoen, odotan lievällä kauhulla omien Perillisten yläkouluvuosia. Maailma on kova ja julma ja etenkin kiusaamisen keinot ovat nykyisin lähes rajattomat.

Ahistaa pelkkä ajatuskin. Kovassa maailmassa joutuvat kasvamaan. Meillä oli helpompaa, nettiä ei ollut eikä kamereoita puhelimissa. Puhelinkin oli töpselin päässä isän työhuoneessa. Nyt ne kaikki ovat kakaroilla taskussa, käytössä hyvässä -ja pahassa.


Tänään jouduin miettimään miten parhaiten opastan Äitikullan facebookin käyttäjäksi. Yritin havainnollistaa asiaa esittelemällä koko FB:n eräänlaisena alati muuttuvana ilmoitustauluna jonka virrassa vilistää suunnattomasti tietoa, hölynpölyä ja monenlaista täkyä joihin voi joko tarttua tai jättää tarttumatta. No, siellä se Seniorikansalainen nyt viilettää, sosiaalisessa mediassa.

Pysyypähän mielensä virkeänä kun voi iänikuisen pasianssin pelaamisen lisäksi tykkäillä kuvista ja asioista.

Viikko on alkanut vauhdilla. Turha tässä on töitään luetella mutta sen sanon, että paljon sitä ehtii kun on pakko. Iso-J lähti aamulla varhain reissuun ja kotiutuu tämänhetkisen tiedon mukaan vasta huomisiltana. Jotenkin nyt tuntuu, että vauhtia riittää kaikilla saroilla enkä ole ollenkaan varma kuinka kauan tätä matalalentoa jatkuu. Ja kuinka kauan kestän kyydissä flippaamatta.

Onneksi välillä voi käydä uudelleenbuuttaamassa itsensä, fyysisesti. Jos oma kovalevy jurahtaa, se onkin totisempi paikka. Mutta toistaiseksi hyvät yöunet ovat riittäneet palauttamaan hermopiuhat suunnilleen normaalin pituisiksi vaikka lähes päivittäin ne venyvät yli kriittisen rajan.

Tämä tälläkertaa Torpan päiväkirjaan merkitään. Elämä on. Välillä tämmöistä. Parempaa päivää sinulle, missä lienetkin.


EDIT. 22.12
Kävin lenkillä. Jumenkenkkana kun oli kiva hölkötellä asfaltilla. Oli varma pito tossunpohjassa ja pahuksen kevyesti koipi nousi. Pääsin vihdoin sille lempireitilleni, Perillisten koulutielle. Jota en talvikaudella uskaltanut juosta kun oli pimeää ja pliukasta ja ajatus aina harhaili hautausmaata ohittaessa.

Päätin, että tulotiessä oleva hel-ve-til-li-sen jyrkkä ylämäki on juostavissa toiseenkin suuntaan ja annoin aikaa itselleni henkilökohtaisen Mt. Everestin kukistamiseen ensi kesän. Elokuussa se on juostava kevyesti ylös. Tämä on henkilökohtainen haasteeni, raportoin sen edistymisestä. Yritän jotenkin saada kuvatuksi sen pahuksen rinteen, en vain tiedä miten saan korkeuseron ja nousukulman selvitetyksi.

Huomenna luvassa paljon kivaa, ihan parhautta päästä vihdoin rauhassa syömään kreikkalaista evästä perheystävän kanssa. Sitä ennen älyttömän rankaksi tietämäni jalkatreeni...




4 kommenttia:

  1. En muuta sano, kuin että man has to do, what man has to do. Ja siitä se repee sitten.

    Itse kävin allekirjoittamassa adressin ao. opettajan puolesta. Opettajat ovat koulussa myös kasvattajia (kodeissa pitäis olla se päävastuu - vaan aina niin ei ole) eli koulujen työrauhaa myös muiden opiskelijoiden turvaksi pitäisi olla toimivaltaa poistaa häiriköivät yksilöt. Muuten meno menee niin villiksi, ettei opiskelusta tule mitään kaikille muille.

    Jos mun kakarat aiheuttaa oppimiseen häiriötä tai ongelmia, niin ne saa nostaa korvista jäähylle ja lupaan tulla lyömään lujasti löylyä lisää!

    Mä en tajua yhteiskuntaa, jossa poliisi yleistä rauhaa turvatakseen joutuu miettimään syytteeseen joutumista tai opettajaa oppimisympäristöä turvatakseen saa monoa perseelle! Fuck!

    VastaaPoista
  2. Tita, Amen to that! Auta varjele jos saisin minäkin tietää Perillisten terrorisoivan ympäristoään. Se loppuisi yhteen kertaan. Vaikka kotikasvatus ja hyvät tavat olisivat miten vanhanaikaisia tahansa, minä uskon että niillä pääsee pidemmälle kuin räyhäämällä akktoriteeteille.

    Muistan ikuisesti kun kerran marketin kassa-alueella parivuotias riehui ostoskorien siirtotelineen kanssa ja kaatoi kaikki pinotut korit. Ylpeä äiti kajotti puhelimeen miten poika 'otti tilan haltuun'. My ass.

    No se tilanne päättyi niin, että vartija otti homman haltuun ja äiti pinosi kaikki ne korit. Penska parkui ja raivosi kun hänen leikkinsä ja äidin huomio loppuivat lyhyeen...

    VastaaPoista
  3. Maailma on sairas monin tavoin ja tuo opettajan kohtalo on yksi esimerkeistä. Tässä nykyisessä yhteiskunnassa on nin helppo tuomita joku vaikkei todellista tilannetta tietäisikään ja näin kävi nytkin, ajattelematta seurauksia.

    Onnea Mt. Everestisi voittamiseen tai sinun tapauksessa on turha toivotella onnea, sitkeydelläsihän sinä olet ennenkin vastukset selättänyt. Parempi olisi lyödä pitkäveto pystyyn että mikä on se päivä jolloin Torpan emännän lippu liehuu vuoren huipulla!

    Koiruuksille ja kaikille muillekin terkkuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempityksestä, se mäki on Paha, jyrkkä nousu, kurvi ja uusi nousu. Mutta vaikka pahalla sisulla minä sen vielä ravilla askellan!

      Poista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!