sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Valon voima


On se vaan metka juttu tuo valo.
Kun havahtuu jostain syvän unen uumenista sunnuntaiaamuna kl. 07.20 on heti ihan eri fiilis kun näkee ikkunasta sinisen taivaan ja tietää, että nyt paistaa isolla lampulla. Vastakohtana harmaana roikkuvat pilvet ja kattoon ropiseva sade... ei hyvä, ei motivoi.

Väsymys haihtui suunnilleen samaa tahtia kun löntystin portaita alakertaan.
Tallissa tutut aamunaamat ja lampaitten pöljän lempeät ilmeet, herttainen herätys aurinkoiseen aamuun.
Pyttis-Terttu (tamma) vetäisi kevätaamun kunniaksi hienot laukkaringit heti ulos tarhaan päästyään ja heittäytyi sitten piehtaroimaan. Ja antaumuksella hinkkasikin itsensä karheikkoon.

Häpeällisen pitkään haudoin itseäni lehtien parissa, kahviakin tarvittiin useampi mukillinen. Vaan kun ei nyt ollut mikään hätähoppukiire mihinkään niin saahan sitä välillä velttoillakin. Aamukahvi ulkona auringossa siirtyi tulevaisuuteen, kanat eivät pääse vielä ulkotarhaan. Osa verkotuksesta puuttuu vielä.

Tälle kaverille tuli kiire...


Pyttis-Terttu pääsi peltokävelylle ja sekös ponia sapetti. Komeat ovat ruunan kurvailut ja askel suorastaan lennokas. Hieman hirvittää ajatus siitä, että tuonkin ratsun selkään pitäisi jonain päivänä kavuta ja pyytää nuo samat askellajit samalla lennokkuudella. Ei taida tällä kurjalla rohkeus riittää moiseen. Tarvitaan stuntti. Anyone?

Vapaaehtoisia ratsastajia järkevän suomenhevosen selkään sentään löytyy ihan naapuristakin. Minna tuli taas avuksi ja minä hosuin kameran kanssa vähän sinne päin.

Nasse oli elementissään. Se raukka joutui jo pennusta asti pinnistelemään hevosten tahdissa, tallikaveriksihan minä koiran aikanaan hommasin. Nimellisestihän Nasse on Iso-J:n syntymäpäivälahja, en kai minä olisi muuten saanut koiraa meille ujutettuakaan. Koiramäärän tuplaaminen onkin isompi haaste. Ei mahdoton mutta vaatii pahuksen viekasta ennakkosuunnitelmaa. Ja pikkurikollista mieltä. Ja roimasti härskiä uskoa ikuiseen rakkauteen.

Noh, tänään Nasse sai taas sätkytellä hevosen kaverina pitkin pientareita. Voi että se koiranpätkä oli polleana ja reteänä ja niin elementissään.


Laidunhommat on suunniteltu jo melko pitkälle. Tämä rinnepelto tulee syöntikuntoon vasta myöhemmin, ensin aidataan naapurin pelto. Ihan luvan kanssa. Itse asiassa naapuri pyytämällä pyysi, että aloitettaisiin laidunnus heidän puoleltaan, syyskesällä siellä olisi sitten uusi kattaus.

Luojalle kiitos näistä naapureista. Tuommoinen diilihän on varsinainen win-win -tilanne molemmille. Heidän ei tarvitse peltoplänttiään traktorivoimin niittää ja meidän kopsut saavat ison alan syötävää.

Niitä lähitienoon ammattinillittäjiä minä en jaksa ymmärtää joiden mielestä he ja hevonen eivät mahdu samalle tienpätkälle. Mutta heidän hemmetin isot kuolapääkoiransa kyllä saavat louskuttaa ohikulkijoiden päälle miten paljon tahansa "hei tää on ihan kiltti" -hengessä. Juu ei. Enemmän minä luotan tuikituntemattomienkin hevosten järkeen kuin omistajaansa ojanpohjia pitkin vetelevään koiranjättiläiseen.

Melko pelottava minusta on semmoinen koiranhötky jota koko perhe yrittää pitää remmistä roikkumalla paikoillaan ja peto senkus intoutuu omasta voimastaan ja heittäytyy aina vain ponnekkaammin vastaantulijan suuntaan. Perhe perässä.

Toivottavasti yksikään rullaluisteleva hiihtoniilo ei päätä mäjäyttää suksisauvalla ohitettavaa hevosta kintuille. Silloin en enää voi taata kenenkään turvallisuutta. Vetelen niiloa raipalla persuksille niin että soi.


Onneksi meillä (ja naapurilla) riittää näitä ristiin rastiin ratsasteltavia pellonreunoja, ei tarvitse lähteä kuvassa näkyvän tien viereiselle jalkakäytävälle kipsuttelemaan. Joskushan niitäkin toki joutuu käyttämään mutta onneksi vain lyhyiden siirtymien matkalta.

Lätkässä kävi hyvin ja päivällinen kulki grillin parilan kautta. Hyvää oli karitsanpihvit ja halloumit, erinomaista kerrassaan. Anonyymiä karitsaa minäkin voin (vielä) syödä kohtuullisen hyvällä omallatunnolla. Orvokin persaus olisi varmasti työläämpi pala purtavaksi. En aio koittaa.

Kanatarhatyömaallakin homma joutuu. Tämä on ollut oikein kiva sunnuntai, tämmöistä lisää.
Kasvoissa kihelmöi ja uusia pisamia posahtelee nenänvarteen ärsyttävää tahtia. Valohoitoahan sekin on ja kaiken otan kiitollisena vastaan.

Tästä on hyvä lähteä uutta viikkoa kohti.


PeeÄäs: hyvä ja huono uutinen:
Torpan maa-alueiden arvo on kokenut äkkinousun, aivan kertaheitolla. Tulin keskiviikkoiltana tietoiseksi siitä, että maaperässä piilottelee messevän kokoinen timantti. Huono uutinen on se, että kyseinen timantti on olennainen osa Iso-J:ltä saamaani sormusta. Sitä sormusta jonka hän korkeimman omakätisesti valikoi minulle Miamissa.

Kun tajusin tuon karun totuuden, vietin pitkän hiljaisen hetken miettimällä voiko v-tutukseen kuolla. En kuollut mutta v-tutus jäi.

10 kommenttia:

  1. Oh... lohdutuksen sana- sanonnan mukaan kulta ei koskaan katoa. Se löytyy aina! Vaikka maahan paiskattuna se löytyy. Ennemmin tai myöhemmin. Ihmeellisiä tarinoita ahiheesta tosiaankin löytyy.

    Että tallesa on - timantti ja kulta. Kunhan löydät. Älä ressaa..!

    VastaaPoista
  2. Voih, toivottavasti aarre löytyy...
    Hevoseni musta ja kitkerä Rinsessa söi vihkisormukseni. Olin siis naimisissa exäni kanssa, eli ei enää niin väliksi. Tallin lattialta löytyi totaalisen ruttuun ja solmuun pureksittu Kalevala Korun helkkarin kallis ja leveä filigraanisormus. Sitkeät on iltaheinät, on Rinsessa varmaan miettinyt mukeltaessaan ja suussa sormusta pyörittäessään. PTHYI, sylkäisi sen sitten käytävän lattialle josta se löytyi. Olin laittanut VISUSTI sen toppatakin taskuun ratsastamaan lähtiessä, mutta olihan se kännykkää kopeloidessani jotenkin sieltä (näköjään) ulos lentänyt.
    Mutta ei hävinnyt sekään, ruttuun meni tosin sormus ja hyvin pian sen jälkeen myös se avioliitto. Sen pituinen se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hevosen sanaan kannattaa näköjään luottaa. Kertoi oman mielipiteensä hyvin selkeästi. Mainio tapaus! Eikä ilmeisesti liiton loppuminenkaan enää hierrä?

      Poista
  3. Minäkin olen myös karkeasti kokenut sen että liikkuvalle lihalle ei pidä antaa nimeä. Jos ajatteleekin sen syömistä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin osuvasti sanottu. Näinhän se on. Kaverin syöminen on vaikeaa. Minulle mahdotonta.

      Poista
  4. Lohdulista, kulta ei koskaan katoa. Olihan minulla se rannekorukin yhden talven yli liljapenkissä ja sieltä se sitten seuraavana keväänä löytyi. Näin toivoisin käyvän myös tälle ameriikan herkku -sormuksellekin.

    Sormus on on ollut pikkuisen väärää kokoa siitä saakka kun se leikattiin Jorvin sairaalassa pois sormestani. Kultaseppä parsi sen kokoon mutta teki millin liian pieneksi. Se oli nimettömään ahdas (liian pieni timantti??) mutta pikkurilliin liian suuri. Ja kylmällä säällä sormukset pyörivät sormissa sormien kutistuessa. Semmoisessa tilanteessa se on sitten sujahtanut jonnekin.

    Uutta korvaavaa sormusta en kelpuuta.

    Toinen kultakin on nyt kateissa. Veli Milton poistui illalla jännittäviin iltaseikkailuihin eikä ole vielä kotiutunut. Toivon, että sekin kulta on jossain sadetta paossa ja loikkii kotiin kunhan sade taukoaa. Käyn katselemassa metsässä josko olisi kipaissut kuuseen. Reppana.

    Niin, sataa. Semmoinen maanantaisade :-(

    VastaaPoista
  5. Juu, ei hierrä ero entisestä (todellakaan) eikä sormuksen lyttääntyminen. Lähinnä huvittuneena virnuilen sormuksen abstraktille ulkomuodolle ja kunnioituksella ajattelen hevoseni viisautta. "Meillä on parempi ilman sitä äijää, eikö niin äiti..? Mums..mums..jauh.." :D Rinsessa halusi mustankipeänä konina omia äidin kokonaan itselleen.

    VastaaPoista
  6. Toivottavasti kadonneet aarteet löytyvät pikaisesti !

    Olin ollut vuorokauden naimisissa kun huomasin että vihkisormustani koristaa 0,40 ka kokoinen reikä :(
    Kultakeskus kyllä korvasi vahingon, mutta jotenkin sormus kadotti sen jälkeen merkityksensä, muuttui yhdeksi koruksi muiden joukossa, ja olenkin ajatellut että vihkisormuksia voi surutta päivittää, vähän niin kuin korvaukseksi siitä että joutuu tuijottamaan samaa (ikävästi vanhenevaa) miestä vuodesta toiseen ;)

    Mukavaa maanataita Torpalle ja rapsutuksia Heppasille.

    VastaaPoista
  7. Voi harmituksen harmitus:(( Asioilla on taipumus järjestyä ja usko pois sormus löytyy kyllä. Toivottavasti tätä kirjoitettaessa Veli Milton on löytänyt tiensä keinutuoliin, josta katkerasti heinäkuun kuulaana iltana kisasimme. Nyt suon täältä lentokenttähotellista keinutuolin lämmön Veli Miltonille, se houkuttelee kyllä kotiin. Huomenna aamulla varhain suuntana länsi ja yksi suosikkikaupungeistani, Tukholma, mutta aikaa ei taida olla muuhun kuin kokoukseen.

    VastaaPoista
  8. Salla, tuolta kantilta en osannut ajatellakaan. Sormuksen voi aina päivittää tuoreempaan, puolison päivittämisessä on aina omat riskinsä. Huonolla tuurilla vetää ns. tyhjän arvan tai käteen jää mustapekka? Kiitos terveisistä, hepat rapsuteltu terveisillä.

    Mervi, keinutuoli on tyhjänä. Se tolvana kissa on yöllisessä sateessa harhautunut väärille pihoille eikä osaa nyt kotiin. Kenties sai turpiinsa kylän gangsterikollilsta ja mammanpoikaa pelottaa lähteä synkkien reittien kautta kotiin. Voi kurjuus :-(
    Toivottavasti voin pian ilmoittaa täällä, että eksynyt musta lamm.. kissa on löytänyt kotiin.
    Kerro terkkuja Silvialle ;-)

    VastaaPoista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!