maanantai 16. huhtikuuta 2012

Liukkaat portaat


Viikonlopun surullisista väkivaltauutisista ei oikein pääse yli.
Äitinä, sisarena, tyttärenä, naisena ja toivottavasti jollekulle myös ystävänä, jään miettimään omaa valitettavan vähäistä voimaansa auttaa apua tarvitsevia lähimmäisiä. Sitä on niin sokea. Olettaa asioiden olevan oikeasti sitä miltä ne näyttävät. Kaikki hyvin. Pääsee itsekin helpommalla. Paska ei haise kun sitä ei hämmennä.

Voi kun jossain olisi jo sovittuna joku sellainen koodisana jonka ääneen sanomalla yhteiskunnan valvontakoneisto kiinnittäisi huomiota ajoissa mahdollisiin hätätapauksiin. Nykyisin ne hätähuudot räikyvät lehtien lööpeistä: perhesurma. Ja aina liian myöhään.

Kätkettyä väkivaltaa on kaikkialla. Ei se katso sosioekonomista asemaa, titteliä eikä sijoitusta verokalenterissa. Ei se katso koulutustaustaa, kotiosoitetta eikä ikää. Väkivaltaa on.

Liian usein työkaverin kommentti mustasta silmästä, murtuneesta ranteesta tai oudosta ruhjeesta kuitataan liukkailla portailla. Ei uskalleta kysyä: oikeasti? Ihanko varmasti? Tosiaanko? Onko kaikki hyvin? Mitenkä ne portaat ovatkin niin yllättävän liukkaat että niihin kompastuu aina. Samat ihmiset.

Mitä "parempi" ja tavallisempi perhe, sitä useammin liukkaat portaat tuovat ruhjeita.

Kun seuraavan kerran näen turvonneen poskipään, punoittavat silmät, aristavan oloisen tai tavallista vaisumman lähimmäiseni, aion kysyä toisenkin kerran. Että ne portaatko ne taas tekevät kiusaa.

Henkinen väkivalta ei jätä jälkiä heti, sen seurauksia ihmiset kantavat sisässään joskus koko elämänsä.
Joskus paha olo purkautuu äärimmäisinä tekoina.

Avataan silmämme ja käännetään hetkeksi katse pois omasta keskiöstämme, näkemään avarammin, syvemmälle ja herkemmin. Jooko? Uskalletaan kysyä. Joskus pienikin välittämisen ele riittää avaamaan portit, ajoissa. Ennen iltapäivälehtien lööppejä.










9 kommenttia:

  1. Hyvä teksti, todella hyvä teksti. Itse mietin, autoimmeko tarpeeksi sukulaistamme, joka "kaatui pyörän kanssa ja katkaisi kätensä" tai "käveli päin ovea ja sai mustan silmän".

    Vinnie

    VastaaPoista
  2. Kiitos Vinnie, kiitos Nita kommenteistanne.
    Tarkemmin kun jää ajattelemaan, paljonhan niitä huutomerkkejä hätätiloista on aikojen kuluessa omallekin kohdalle osunut. Turhan usein sitä on liian korrekti eikä kysy, ei puutu eikä varsinkaan kommentoi. Sitä pelkää ehkä joutuvansa hankalaan välikäteen ja kun omassakin elämässä on aina omat vääntönsä niin ei siihen välttis enää vieraita draamoja tarvita. Mutta tässä jos missä meidän velvollisuutemme olisi poistua omalta mukavuusalueeltamme.

    Päivän piristys oli pihalla steppaillut västäräkki. Oli niin reteenä kanalan pihalla että nipin napin pelastui Veli Winstonin kynsistä.

    VastaaPoista
  3. Hienoa tekstiä ja täyttä asiaa.
    Itse joskus olen myös "kaatunut portaissa" ja olisin silloin niin kovasti kaivannut olkapäätä ja lohdutusta ja kuuntelijaa, mutta sainkin vaan monelta taholta epäilyjä siitä, että voiko silloinen kumppanini todellakin OIKEASTI tehdä tuollaista, niin mukava mies. Olin tainnut keksiä itse koko jutun vaan kerätäkseni huomiota... Tuollaisten kokemusten jälkeen on vähän vaikea mennä kenellekään kertomaan enää ikinä koskaan milloinkaan uusista "portaissa kaatumisistaan" kun syyllinen on jo valmiiksi selvillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuhannen totta, Kanaemo. Surullista ja totta :-/
      Sitä saattaa alkaa itsekin vähitellen uskoa ansaitsevansa ne "kompastumiset".

      Suvussa oli tapaus, jossa "mahdottoman mukava mies" pieksi vaimoaan ja lapsiaan mutta kukaan ei uskonut vaimon avunpyyntöjä kun mies oli niin mukava. Ja oli hieno talo ja menestyvä firma ja kaikki niin hyvin... onneksi vaimo pääsi sillä viimeisellä kerralla ajoissa sairaalaan ja jäi henkiin.

      Poista
  4. En ole onneksi ikinä kävellyt "ovea pahki", enkä "kompuroinut portaissa". Mutta kyllä muuten elämä on mäiskinyt. Kerran oli mustelma naamassa, kun matolääkettä annoin vähemmän vapaaehtoiselle hevoselle. Kumautettiin nupit yhteen. Mun pääni oli heikompaa tekoa... taikka tamman naamsta ei mustelmia nähty. Kaikki mustelmat eivät ole ns. selvää tekoa. Elukoitten kanssa ja ryskähommissa tahtoo joskus kopsahdella.

    Vai västäräkki! Sitä ei meillä ole vielä nähty... mutta peipot sekä mustarastas varaavat ihanaa konserttaikaa! Huomenna kuulemma tulee kunnon pyryt. Hivenen hitaasti kyllä tämä kevät etenee... so far.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kuule Tita, olisitpa nähnyt ne ruhjeet jotka kroppani keräsi kun roikuin yhdestä jalustimesta laukkaavan hevosen mahan ja kaulan alla. Iso-J -parka sai pahoja katseita kun liikkui mustelmaisen rouvansa kanssa. En minä edes älynnyt niitä peitellä.

      Mustarastaita on meilläkin, eivät vielä konsertoi. Ja kyllä, räntää sataa :-(

      Poista
  5. Täällä sataa lunta. Mä haravoin kuusen juurilta, mutta ankara tuuli ja ilmassa pöllyävä lumi pakotti vetäytymään taktisesti sisätiloihin... päivä se on huomennakin. Tai sitten kun lumet sulaa... pälvipaikkoja huitelin ihan onnellisena :D

    VastaaPoista
  6. Aikanaan tein vapaaehtoistyötä Raahen Turvakodilla. Se oli TOSI rankkaa hommaa, ei tahtoneet asiat helpolla unohtua mielestä. Puhuakkaan niistä ei voinut kun olivat toisten henkilökohtaisia asioita. Kaikki auttajat olivat maalikkoja, olisi useasti tarvittu ammatti tukea enemmän kuin pelkkää kuuntelijaa.

    En ole ole minäkään kompuroinut portaissa, mutta usein, usein, usein, olen itkenyt silmäni punaisiksi.

    VastaaPoista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!