tiistai 24. huhtikuuta 2012

Koiranpäivä



Nyt joka rekulle nakkikäädyt kaulaan tai ainakin ylimääräiset rapsutukset. Tänään on valtakunnallinen koiranpäivä. Tai Koiran Päivä, miten se nyt sitten virallisesti kirjoitetaankaan.

Muistelin tänään hommieni ohessa muutamia koiria jotka ovat kanssani tassuttaneet. 
Meillä oli kotona aina koira tai koiria. Isä metsästi ja ajokoiria oli useampia. Yksi Karjalan karhukoira, Kira, oli ollut varsin pulmallinen tapaus. Se kun oli ottanut tavakseen maata vaunujeni alla eikä päästänyt ketään lähelle. Ei edes Äitikultaa jos sille päälle sattui.

Muistan jotain aivan satunnaisia välähdyksiä. Yhden kerran tipahdin talomme ikkunasta (pudotus noin kaksi metriä mutta ilmeisesti tärähti riittävästi...) ja Kira tuli heti nurkan takaa ja törkki minua ahterista eteenpäin, yhtään en pelännyt eikä itkettänyt kun koira oli kaverina.

En tiedä mikä Kiran kohtalo lopulta oli, ei siitä puhuttu.

Sitten oli dreeveri Nippe. Menin tutkimaan Nipen saalista, hirven sääriluuta. Ja sain koiran leuoista silmäkulmaani. Lopputulema oli se, että Nippe oli uskollinen ystäväni siitä saakka, tajusi varmasti että väärää puri väärää pentua. Epäilemättä sai kurinpalautustakin.

Ensimmäinen ikioma rotukoirani oli samojedi Karu-Karu. Maksoi 500 markkaa ja se oli kaverini teini-iän pahimmissa tuiskeissa. Se koira harrasti paskakahlausta, mitä pahempi paikka sitä varmemmin koira hinkkasi vähintään kaulurinsa sontaan/raatoon/jätökseen. Karu-Karu juoksi auton eteen ja siihen loppui ne juoksut.

Sitten tuli kolme hienoa Airedalea; Jessu, Roosa ja Nuppu. Kaikki kolme upeita persoonia. Nupun kuoleman jälkeen kuulin öisin monen viikon ajan koiran pannan helähdyksen juomakupin reunaa vasten, sen tassutukset ja huokaisun kun se ahtautui kissanpetiin.

Hetkisen elämässäni käväisi Hilma. Hieno, pieni mutta traaginen hahmo lakelandinterrierin karvoissa, suoraan pyhiltä nummilta Englannista. Kennelissä kasvanut, läheisriippuvainen mutta ihmisiin leimaantumaton kaveri. Ei siitä perhekoiraa tullut ei vaikka miten yritin. Luopumisen aika tuli aivan liian pian. Vieläkin mietin, annoinko liian helposti periksi. Mutta kun toisessa vaakakupissa olivat omat perilliset ja toisessa heihin raivonsa purkava koira niin pakkohan se oli ottaa järki käteen.

Ja nyt on Toveri-Nasse. Borderterrierien aatelia. Tallikoiraksi tuli ja tallikoirana on, halusi tai ei. Nykyisin ehkä enempi evp, tallikissa Milton tuuraa melko pätevästi. Tallikoiran ongelma ei ole työmaajuopottelu mutta hevosten heiniin kuseksiminen on vielä suurempi synti. Hevosten mielestä. Ja kun sen kokoinen pomo suuttuu, on vähäinen tallirekku hätää kärsimässä.

Jo pienenä pentuna Nasse hengaili Inkoossa tallikoirien laumassa, veti hevosentahtista hölkkää maneesissa ja kiksautti aina tilaisuuden tullen talonväen lunnikoiraa, sitä höllämoraalista narttua joka ei luojan kiitos koskaan tiinehtynyt.


Monta muutakin koirapersoonaa olen saanut kohdata. Elämä olisi loppujen lopuksi melko tylsää jos koiria ei olisi. Jos ne jotain opettavat niin ehkä se on se, että hännänheilautuksella saa paljon anteeksi. Vai onkohan se sittenkin vilpitön ystävyys? Pyyteetön kaveruus? Olisi paljon oppimista. Siihen ei ihmisikä taida riittää.

Rapsuta koiraa ja ota opiksesi. Koira on viisas ja hieno eläin!





6 kommenttia:

  1. PeeÄäs: Titalle tiedoksi, olen tänään saanut niskanmakeaa Taikanäpin toimesta. Uusi aika varattu. ja omt-hoitoon yritän varailla hoitojaksoa.

    Sateisen tuhnuinen päivä piti huolen, että lumet ovat muisto vain. Ne ovat muuttuneet usvaksi. Hieno näky ja helppo hengittää. Kevät on parhautta!

    VastaaPoista
  2. Kyllä hyvä hoito tekee vetreän olon. Ja kivuttoman.

    Haikeana luin koiranpäivän postausta. Monta koirakaveria on edesmennyt ja tyhjä tila on edelleen koiranviran kohdalla.

    Tänään käytin Vekara-kissaa eläinlääkärissä tarkistuttamassa verensokeriarvot. Sen flunssan aikana otetussa verikokeessa oli glykoosiarvot koholla. Nyt tehtiin tarkistus, joka oli normaali. Hyvä niin. Yksi huoli pois.

    Kevät harppaa huikein askelin. Lumet lähtevät tihkusateeseen ja joki tulvii. Kevätmuuttolinnut pitävät kovaa meteliä. Elämän parhautta!

    VastaaPoista
  3. Mie en ole koskaan valinnut itselleni koiraa, ne on vaan jotenkin meille päätyneet. Lapsuudessa olin isän luona käydessäni koirien ympäröimä; isä kasvatti corgeja ja isän uusi vaimo Englannin buldoggeja. Siinä sitä vilinää riitti.
    Ensimmäinen oma koirani oli pienikokoinen sakemanninarttu, joka vietti elämänsä viimeiset kaksi vuotta meillä.
    Lidastakin tiedettiin huisin paljon, kun koiralähetys Viipurista lähti matkaan: on tottunut lapsiin ja tykkää kissoista. :D Olemme havainneet, etä näin on. Ja aika hassu ja kiva kaveri hän on kyllä muutenkin. Ja tiukasti kissan tossun alla...

    VastaaPoista
  4. Hello, Borderien parhaalle mitä Parhainta Koiran Päivää ja kaikille terkkuja Torpalla. Loma on taakse jäänyttä elämää, olipa tosi kivaa seurailla Huippuhevosten ja heidän maanmainion Pilottinsa treenejä ja ottaa rennosti aina niin kivassa aurinkoisessa Marbellassa. Nyt arki kuljettaa taas vinhasti paikasta toiseen ja välillä kotiinkin. Soitellaan jossain kohti:)

    VastaaPoista
  5. Voi miten kauniisti kirjoitit elämäsi koirista!

    VastaaPoista
  6. Tita, teillä on kyllä ehdottomasti koiravajaus ;-) Tilannehan olisi sangen helposti korjattavissa mutta ymmärrän, että pientä asenneilmapiirin muokkausta tarvitaan ensin.

    Kanaemo: :D Ne blogisi kuvat kertovat paljon talon eläinten hierarkiasta, loistava asenne kissalla!

    Mervi, kiitos terkuista ja kiitos korteista! Ne tuovat aina valtavasti iloa, kiitos kaikkien puolesta, etenkin tuolta pihan toiselta laidalta. Koetahan ehtiä joskus tännekin.

    Roz, kiitos!

    VastaaPoista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!