torstai 16. helmikuuta 2012

Varovasti nyt


Nyt on syytä asetella sanansa varovasti.
Monta kertaa olen todistanut, että sen minkä kirjoitan, sen tulen tuomionani kuulemaan. Silmille tulee ja rumasti.

Eli en kerro, että elämä on kivaa, tasaista ja rauhaisaa. Ei. Jos se nyt hetkittäin sitä olisikin, aina on jotain pientä vastoinkäymistä. Kun oikein antaumuksella kaivelee. Vähintään nenänpielessä näppylä, kengän kanta hiertää, mahassa kiertää ja hevosellakin on karvanlähtö. Tuo viimeisin Titalle huomioon, ruuna tosiaan strippaa. Kevättä pukkaa.

Jos minä kelvoton iloitsisin, että postipeku ei tänään tuonut yhtään laskua, hän kantaisi niitä huomenna kelpo nivaskan. En iloitse en...  sillä pessimisti ei pety.

Pariin päivään en ole tehnyt päiväkirjamerkintää kun ei oikein ole asiaa.
Paljonhan täällä torpalla päivittäin tapahtuu, mutta jotenkin tuntuu, että kaikki on jo kerrottu kolmeen kertaan.

Ei täällä tosin vielä ennen ole minun toimestani hevosten kanssa pelattu tähän malliin.
Ja ensimmäinen talvihan tämä on meidän historiassamme kun viedään lammastrioa talven yli. Yllätyskaritsoitakaan ei ole luvassa, sillä likkaporukalla ei kyetä ihmetekoihin. Tai olisihan se, Kevään Ihme! Kuvassa Wappumme, muutaman tunnin vanhana.


Silti, jotenkin minusta tuntuu, että kaikki on jo kerrottu, kuvat on näytetty ja jotenkin on nuttu tyhjä.
Ehkä se on tämä talvi joka on kuitenkin omalla tavallaan erityisen rankka. Se kai lyö mielen matalaksi ja aikaansaa henkisen kooman?

Enhän minä laiskavätys ole ottanut kuvan kuvaa moneen päivään. Puolustus käyttää tässä puheenvuoron ja tähdentää kylmän ilman ja hyytävän tuulen asettamia haasteita. Sormet jäässä ei tarkenneta hevonpersausta kauemmaksi. Ja sitä paitsi on melkoisen riskaabelia puuhaa könytä varsan selkään kameran ja pitkän objektiivin kanssa.

Vaikka pehmoinen hanki ottaisikin hevosen selästään linkoaman tädin mukavasti vastaan, ei valokuvauskoneen hienomekaniikka ehkä arvosta hankipehmustetta. Enkä ota riskiä.
Enkä tosiaankaan uskalla kehua kuinka hyväkäytöksinen varsapoika meillä onkaan. Ukkona syntynyt mammanpoika ei hypi eikä hillu. Ainakaan vielä.

Muutenkin noiden vahinkoselvitysten tekemisessä on oma hommassa, lisää ei tarvita. Nyt alkaa olla kaikki aineisto kasassa vakuutusyhtiötä varten, siitä taannoisesta varastomurrosta siis.

Iso-J teki pitkän päivätyön inventoidessaan pilallejäätyneet maalit ja muut varastoidut artikkelit, koneet ja laitteet. Sitten niiden jälleenhankinta-arvon selvittäminen ja ostokuittien selaaminen... sääliksi kävi. Hetkittäin.

Minä ja Äitikulta vahditaan pihaa haukkojen lailla, Äitikulta hyppää yölläkin tähystämään jos jokin outo kolahdus jostain kuuluu. Harmittaa, että vanha ihminen joutuu nyt hätäilemään jonkun hemmetin hamppariporukan takia.

Jos minä ne retkut saan kiinni, aion kyllä kertoa mitä saivat aikaan! Oppiivatpahan olemaan, nilkit.

Huomenna on taas perjantai.
Tämä viikko on kieltämättä ollut antoisa ja hevosille on annettu paljon aikaa. Nyt onkin ollut ns. tuhannen taalan paikka niiden kanssa pelaamiseen kun olen saanut niiden entisen omistajan avukseni.

Kaikenlaisia reaktioita tammalta nähty.
Aivan kaikkiin en ehdi itse reagoimaan mutta yritän ymmärtää tamman ankeaa lapsuutta.

Aika paljon varsanelämän traumoista kertoo se, että kun vein sellaisen kolmiaskelmaisen metallijakkaran sen karsinaan, hevonen pani päänsä karsinan peränurkassa lattiaan ja tekeytyi pieneksi. Kuin strutsi joka kaivaa peloissaan päänsä hiekkaan. Se hevonen vapisi.

Viaton aikomuksenani siedättää se siihen, että kyseiseltä jakkaralta könytään selkään ja että se jakkara ei ole lihamylly.

Jonkin aikaa piti puuhata ennenkuin tamma suostui ottamaan leivänpalan jakkaran kaikilta askelmilta ja vähän pidempään meni siihen, että sain seistä jakkaralla ja nojata hevosen kylkeen. Lopulta röhnötin ihan kunnolla ja tahallani potkin jakkarasta kaikenlaisia kolinoita ilmoille. Korvakaan ei heilahtanut, taisi nukkua mokoma.

Tottakai jakkaran muoto, haju ja ääni laukaisivat jonkin ikävän muiston hevosen entisiltä ajoilta.
Sama homma oli aiemmin muovisen pinkin talikon kanssa. Silloin minulla ei ollut aikaa sen kummemmin selitellä talikon käyttötarkoitusta hevoselle, otin lannat makuupaikalta pois ja lähdin itsekin nukkumaan. Ilmeisesti talikkoakin on käytetty tamman "koulutuksessa", eikä ainakaan kiitostarkoituksissa.

Ihminen osaa olla paha ja piru. Sikamaista se, että pahuus ja pirullisuus kohdistuu lapsiin, eläimiin ja muihin viattomiin tai puolustuskyvyttömiin. Niihin joille sanat ovat merkityksettömiä, vain teot ratkaisevat.


Kuvassa karua faktaa viime talvelta. Metrin mittana Äitikulta. Lunta oli pihakäytävien varsilla paljon.
Nyt on vähän, Äitikullastakin näkyy nuttu kokonaan.

Päivän muihin ansioihin lasketaan runsaudensarven löytyminen. Heinäladon muodossa. Haettiin pikkupakulla pikkupaaleja, 25 niitä mahtuu rellun pakuun. Siellä on vielä kolmisen sataa paalia vihreää, tuoksuvaa ja lehtevää viimekesän heinää. Ja jokaisen paalin saan hakea, euro per paali. Isäntä pistää ensi kesänä peltonsa vuokralle ja harkitsee pistääkö koko tilan myyntiin. Kuutisenkymmentä hehtaaria maalaismaisemaa ja taatusti hinta kohdallaan.

Teki vielä viime vuonna heinät pitääkseen taitoa ja konekantaa kunnossa. Ei meinaa jaksaa enää, totesi; "miulta ne on heinähommat tehty, tehköön joku nuorempi". Tilalla ei ole jatkajaa.

Se on niin harmi, surku ja sääli.
Maaseudulla on vaikka mitä mahdollisuuksia, mutta kun niiden peltohehtaarien kanssa pitää tehdä raakaa duunia niin harvaa kiinnostaa.

Tämän sekavan päiväkirjamerkinnän anti selvinnee tuonnempana. Ei se ole minullekaan tätä ulossuoltaessani kirkastunut.

Pannaan kevätväsymyksen piikkiin. Nyt vain sattui tämmöinen päivä kun mikään ei tunnu miltään ja eniten vtuttaa kaikki. Paitsi tämä joka on ihan kohta ajankohtainen.










5 kommenttia:

  1. Ihminen on paha! Meidan rescueseen tulee viikonloppuna 5 arabialaista suoraan kasvattajalta. Kaikki kuulemma kehnossa kunnossa:( Kaks oria paasee valittomasti eroon miehuudestaan, lisaksi ruuna ja kaks tammaa. Toivottavasti nama olis edes natisti pidettyja ts. ei millaan talikolla tai jakkaralla koulutettuja. Kuinkahan kauan noilta aikamiespojilta n.15v kestaa omaksua tuo ruunan rooli...

    VastaaPoista
  2. Kaunis on tamman perse. Ylen kaunis ja hankaamaton. Neitseellinen... sanoisin jos en olis häveliäs.

    Ja päiviä on kaikenlaisia. Sitä sanotaan elämäksi. Sulla on tulevaisuus turvattu. On heiniä tiedossa. Se on hevosenomistajalle kullanarvoinen juttu. Tämä totuus uppoutui selkäytimeen hevosellisina vuosina. Nykyään pääsee niin laiskalla ja helpolla. Ja tietyllä tapaa henkisesti köyhinä päivinä. No - asiat ja elämä täyttyvät eri asioista eri aikakausina. Ei tämä elämä suinkaa tyhjää ole, mutta otsikot on vaihtuneet.

    Aika kiskaista työtä tehnyt habitus nukkumaan. Se elpaannuttaa!

    VastaaPoista
  3. Jahas ei mun kommentti sitten taaskaan jaany tanne.
    Ihmisen pahuudesta ja aivottomuudesta vai mista lieneekaan taas kysymys, kun meille rescueseen tulee viikonloppuna 5 kasvattajalta pelastettua arabialaista. Olivat kuulemma huonossa kunnossa viranomaisten ne haettua viime vuoden lopulla, mutta ovat jo kuulemma saaneet jonkin verran lihaa luittensa ymparille. Ainakin kaksi vanhempaa, noin 15 vuotiasta oria menee suoraan ruunaukseen ja pari tammaa ja ruuna sielta on tulossa.

    VastaaPoista
  4. Sieltä suoraan on tuollainen "kouluttaminen" johon olen tutustunut kun olen panikoivia elukoitani seurannut ja yrittänyt saada tolkkua mitä kaikkea ne pelkäävätkään...

    Kerran olen nähnyt kun iso hevonen menee kyykkyyn ja laittaa pään nurkkaan kun pelkää juuri sitä tappajatalikkoa niin kovasti. "Lyö nyt niin se on sitten äkkiä ohi." Kyllä, rinsessahevonen kyseessä, ihan uudenkarheana miulle tullessaan.

    Pienenä kadulta noukittu ja turvakodissa Suomeen pääsyä odotellut koiruus taas pelkää moppia niin vietävästi, että laski alleen pitkään, kun siivousväline jossain vilahti. Imurikin oli aivan kauhee, mutta nyt jo melkein ystävä, kun kinkkusiivujen avulla kerroin, että tämä hurisee, mutta ei imaise sinua. Lupaan.

    Kun toiset vähän "kouluttavat" niin muut sitten saavat "siivota sotkut" eli kouluttaa ne pelot ja panikoinnit pois. Onneksi karvaiset kaverimme ovat niin fiksuja, että ymmärtävät, että kaikki eivät halua työntää heitä sinne lihamyllyyn ja talikko on ihan vaan sitä kikkareiden noukkimista varten. ;)

    VastaaPoista
  5. Kiitos Tita, Suvi ja Kanaemo *halaus*
    Sain äsken asiaa koskevan tekstiviestinkin yhdeltä lukijalta, kiitos kannustuksesta.

    Onneksi tamman maailmassa on -uskallan sanoa- voittopuolisesti nyt asiat hyvin ja olo turvallinen. Ja kun mieli on taas melkein tyyni, sitä uskaltaa hetkellisesti kuormittaa uusien asioiden opiskelulla. Hyvällä tiellä tässä ollaan.

    Mutta kuten sanottu, välillä tuntuu, ettei minulla riitä rahkeita kantaa hevosen hätää. Silloin olen sanonut tammalle, että minä en nyt jaksa enkä jouda tästä jauhamaan. Ota tai jätä, sulla on kuitenkin turva. Ja tilanne on lauennut molempien kannalta hyvin. Ilman väkivaltaa. Kyllä se hevonen tajuaa, että ihminenkin voi väsyä ainaiseen ymmärtämiseen ja joskus on parempi vetää mutkat suoriksi, talikko on talikko ja piste.

    Palataan tähän asiaan illemmalla, nyt pitää taas kiitää.

    VastaaPoista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!