perjantai 10. helmikuuta 2012

Perjantai-dai-dai


Viime yönä näin inhaa painajaista. Tai ainakin se oli ihan kamalan ruma uni.
En tiedä mitä alitajunta käy läpi ja mitä uni mieleni liikkeistä kertookaan...

Unessa työnsin valmiiksi kyteviä pyöreitä, hyvin pitkiä ja hyvin lyhyitä puita uunin luukusta sisään. Luukku (ja uuni) olivat täsmälleen samanlaiset kuin lapsuudenkodissani. Tunsin jopa nenässäni uunin kuumuudessa kuivuvien märkien villasukkien ja -lapasten hajun.

Jostain syystä siinä kytevien polttopuiden rivissä oli pieniä mustia pörröisiä linnunpoikasia. Ne olivat jotenkin vammautuneita, siivet retkottivat miten sattui. Ja minä työnsin nekin uuniin. Ja unessa työnsin palavaan pätsiin myös mustan kissanpennun :-(

Heräsin sydän hakaten ja mieli vauhkona. En tiedä huusinko.
Elli kelli kainalossa ja Veljet Hulluudessa rassasivat yövuorossaan jotain hiuslenksua sängyn alla. Kukaan ei ollut uunissa. Kävin tarkistamassa alakerrassa tilanteen.

Hyi kauhistus miten hirveä uni. Minä näen harvoin unia, nykyisin vielä harvemmin. Ja sitten kun kerran pari vuodessa unta näen, ne ovat just tuommoisia kauheita. Miksei voi mennä tasaisesti? Hömppää ja kevyttä viihdettä uniin eikä tuommoisia inhottavia painajaisia. Kiitos.

Jos lukijakunnassa on joku pätevä unientulkitsija, kertokoon hän ystävällisesti mitä tuokin kauhea näytelmä tarkoitti.

Päivän kuva on perillisten koulutieltä. Siellä on mutkanmerkki ja lukema 3 km. Mutkat menevät oikealta vasemmalle ja ylös ja alas. Tiellä mahtuu juuri ja juuri ohittamaan vastaan tulevan bussin jos molemmat menevät nätisti reunaan. Vähän niinkuin Punkaharjun maisematie mutta tiivistettynä muutamalle kilometrille.

Ja pienet koululaiset siellä seassa. Vähän hirvittää kieltämättä kun ipanat lipsuttelevat fillareillaan syyspimeässä. Pienet pojat varsinkin ovat melkoisia lenkuttajia fillaroidessaan ja kikkailevat ajaessaan joskus aika hurjiakin muuveja. Eivät suinkaan muista vilkaista taakseen tietä ylittäessään joten tarkkana saa olla. Ja pitää olla.

Päivään mahtui kaikenlaista. Periksiantaminen ei ole vahvin lajini joten väsyneeseen viikkoon kuuluva perhekinastelukaan ei isommin rauhaani järkyttänyt.

Kaupungilta kyydittiin kotiin auton täydeltä tarpeellista kampetta, ruokavarastot ovat taas mukavalla mallilla. Ja hevosille vampyyrinkarkoitetta, iso pänikkä valkosipulirouhetta.

Pakkanen paukutti sinnikkäästi -24 lukemia, nyt alkuyöstä oli vähän lempeämmät lukemat, ei ainakaan niin kipakasti nipistänyt poskipäitä kun hiihtelin reinoissani talliin ja takaisin.

Kuvassa tallimestarin työsuhdekeinutuoli.
Pitää kysellä naapuripitäjän lammastilalta tuohon passelia taljaa.
Muistuttakaa jos se ei lähiaikoina ilmesty kuvaan.

Iso-J sai tiedostonsa takaisin, naapurikylän nörtti veivasi datan talteen mutta muovi ja rauta siirtyi ser-jätteen kierrätykseen. Hyvä niin.

Ja Iso-J joutuu pakon edessä ottamaan mac-maailman antimet vastaan, muuta pöytäkonetta torpalle ei tule. Kolme kannettavaa antavat lisäturvaa. Ja ehkäpä varmuuskopioinnista nyt tulisi rutiinia. Paljonhan niistä on meilläkin puhuttu ja priorisoitu "sitten heti ensi viikonloppuna" -tehtäviin. Jep jep...

Alakuvassa Huimat Pojat kyttäävät silmä kovana tiputelkkarin käänteitä, Veli Milton tässä etualalla kokee tirpat kovin jännittäviksi, taustan punapantainen Veli Winston ottaa lungimmin. Kuvasta muistan, että nuo haisevat tallirukkaset, pipot ja lapaset pitää viskata pesukoneeseen... Pyykkikoneen ajastuksen kautta nukkumaan, huomenna lisää. Moi!














2 kommenttia:

  1. Kuvasta tarkkasilmäiset huomaavat muutaman talon katon tien molemmin puolin. Harjulla mennään. Ja tuo oli ainoa sen verran suora kohta, että sain räpsättyä puhelimella kuvan. Järkkärin kanssa en todellakaan halua ryhtyä veivaamaan, etenkin jos olen autolla liikenteessä.
    Pitää joskus jalkautua kuvaamaan.

    VastaaPoista
  2. Hyi kamala noita unia, näitkö sä mitä mä tein?? Kotona hyysätty ja pipetillä ruokittu pieni tipunrääpäle sai polttohautauksen viime viikonloppuna meidän uunissa. Tosin se oli kyllä ihan todella hengetönnä siinä vaiheessa, monta kertaa varmistettu. Ahdistuin ajatuksesta ensin, mutta sitten mietin, että minne muualle henkensä heittäneen muutaman kymmenen gramman painoisen laittaisin? Kaivaisinko sille kuopan routaiseen maahan, heittäisinkö lantalaan varisten nokittavaksi? Laitoin siis uuniin, vaaleanpunaisen pipon kera, missä tipu elämänsä viime hetket eli. Mutta hyi, kuitenkin olen touhunnut oikeasti tuollaisia samanlaisia hommia... :(

    Meidän pässien taljat odottaa parkittuina, kuulemma, kun ehtisi hakemaan. Musta ja valkoinen, Armas ja Seppo. Kumman ottaisi sitten takapuolensa alle autoon? Ehkä Sepon. ;)

    VastaaPoista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!